Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Kuva: Hanne Manelius

Muutto on aina iso muutos, mutta erityisen iso siitä tulee silloin, kun se kohdistuu täysin  vieraaseen ympäristöön ja toiseen kaupunkiin.

Mitä, jos lapset eivät löydä uusia kavereita?

Meidän perheen muutto Laukaasta Järvenpäähän on juuri sitä. Tuttu ympäristö ja vuosien aikana läheisiksi ja turvalliseksi muodostuneet ihmissuhteet vaihtuvat täysin uusiin maisemiin ja vieraisiin kasvoihin. Ei ole ihme, että tämä kaikki on jännittänyt ja stressannut koko perhettä.

Näin vanhempana muutosta miettii aina erityisesti lasten kannalta. Miten lapsi pystyy käsittelemään sen, että vanhat kaverit, hoitajat ja opettajat eivät enää ole osa arkea. Miten he löytävät paikkansa uudesta koulusta tai päiväkodista? Mitä, jos lapset eivät löydä uusia kavereita? Entä kuinka kauan menee, että kaikki on taas tuttua ja turvallista? Nämä asiat ainakin meitä pelotti kovasti.

Mitä, jos lapsi ei löydä muuton jälkeen uusia kavereita? Kuva: Herkkä mies
Mitä, jos lapsi ei löydä muuton jälkeen uusia kavereita? Kuva: Herkkä mies

Lasten kohdalla on helppo päätyä toimimaan siten, ettei heidän kanssaan puhu asioista tarpeeksi ja riittävällä avoimuudella. Vanhempana voi kuvitella, että lapsella on helpompaa, kun häntä suojelee negatiivisilta asioilta ja tunteilta. Silloin ohitamme sen, mitä lapsi tuntee, kokee ja huomaa, ja jätämme hänet selviämään yksin isojen ja vaikeiden tunteiden kanssa.

Tämä meidän perheen tilanne on hyvin osoittanut sen, miten lapsi reagoi muutokseen ja miten tärkeä asiaa on käsitellä. Lapsi purkaa sanoittamattoman ja vaikean tunteen usein vanhemman näkökulmasta ei toivotusti. Yksi kiukuttee tai on levotona, toinen kapinoi ja kolmas vetäytyy mököttämään. Oman stressin päälle sen kaiken sietäminen voi olla todella raskasta ja kohta koko perhe on kireänä ja negatiivisen tiuskimisen kierteessä.

Epätoivoisella hetkellä mietitty, että olisiko mahdollisuudet perua koko muutto.

Ehkä menneistä viisastuneina teimme tällä kertaa muutoksen käsittelystä koko perheen yhteisen asian ja ennakoimme tulevaa aloittamalla sen ennen räjähdyksiä.

Pyrimme puhumaan muutostamme alusta alkaen mahdollisimman avoimesti ja paljon. Kävimme tutustumassa uuteen kotiin ja sen ympäristöön yhdessä sekä kävimme läpi ajatuksia ja tunteita, mitä muutto meissä herättää. Ja vaikka muutto olisi hyvä ja tarpeellinen asia, se ei tarkoita, että kaikki tunteet siihen liittyen olisivat silti hyviä.

Meillä on itketty koulun vaihtumista ja kavereiden jäämistä kauemmaksi. On halattu haikeana rakkaaksi tullutta päiväkodin hoitajaa. On kävelty kodin lähimetsässä hiljakseen ja joskus epätoivoisella hetkellä mietitty, että olisiko mahdollisuudet perua koko muutto.

Mutta ollaan myös katsottu innoissaan muuton tuomia mahdollisuuksia ja ajateltu sitä kaikkea hyvää, mitä se tuo tullessaan. On soiteltu innoissaan ihmisille, joiden lähelle pääsemme muuton myötä. On ollut ihania tapaamisia uusien opettajien ja hoitajien kanssa, jotka ovat tuoneet lohtua sekä luottamusta tulevaan.

Ensimmäinen synttärikutsu koristaa jo jääkaapin ovea.

Nyt kun varsinainen fyysinen muutto on tehty ja arki hakee uomiaan uudessa ympäristössä, olemme huomanneet, että ainakin lapset ovat löytäneet paikkansa yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Ensimmäinen synttärikutsu koristaa jo jääkaapin ovea ja puheissa vilahtaa kavereiden nimiä, joita äiti ja isä eivät vielä tunne. Täytyy myöntää, että sydäntä lämmittää ja on helpottunut olo. Kiitollinen olen myös siitä, että koulussa ja päiväkodissa on ollut taitavia ammattilaisia lapsia auttamassa uuden alkuun. 

Totta kai vieläkin meillä kotona istuu iltaisin ja viikonloppuisin tavallista väsyneempää porukkaa ja tunteita pitää purkaa edelleen, mutta suurin shokki muutosta on selvästi käyty jo aikaisemmin. Uskon, että hyvissä ajoin aloitetulla avoimella keskustelulla on saatu purettua enimpiä pelkoja ja jännityksen aiheita hyvin pois.

Nyt vain elämme ja pian taas huomaamme, kuinka ympärillämme on paljon tuttuja kasvoja ja turvallisia rutiineja. Ja välillä laitamme viestiä niille entisen asuinpaikan ihanille ihmisille, jotka elävät ikuisesti sydämissämme. 

Laita blogi seurantaan myös Instagramissa ja Facebookissa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyselin Instagramin storessa lukijoiden kokemuksia vanhempien kunnioituksesta lapsiaan kohtaan. Kuva: Herkkä mies

Äiti käveli vastaan aikuista tytärtään, katsoi tätä hetken ja sanoi sitten.
"Tulen niin surulliseksi, kun näen nuo sun silmät." 

Voitte varmasti kuvitella, miltä tuosta tyttärestä tuntui. 

Rakkaudellinen huolehtiminen ei  sisällä tuomitsemista.

Usein puhutaan siitä, kuinka vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa. Erityisesti äitiä ja isää. Olen siitä täysin samaa mieltä, mutta yhtä lailla olen sitä mieltä, että vanhempien täytyisi muistaa kunnioittaa lapsiaan. Erityisesti tämä korostuu aikuisten lasten kohdalla. Tästä harvoin puhutaan ja asialle on helppo nostella olkapäitä, mutta valitettavan usein olen itsekin ollut tilanteessa, jossa vanhempi ei ole osoittanut kunnioitusta aikuistuvaa tai jo aikuista lastaan kohtaan.

Käyttäytymistä on silloin helppo perustella äidin ja isän huolella ja pyrkimyksillä lapsen parhaaksi. Näin varmasti onkin, sillä kukapa ei haluaisi lapsensa parasta. Rakkaudellinen huolehtiminen ei kuitenkaan sisällä syyllistämistä, painostamista tai tuomitsemista. Siihen ei myöskään kuulu ulkonäön tai valintojen jatkuva arvostelu tai välinpitämätön vaikeneminen ja vältteleminen. 

Vanhemman tulee hyväksyä lapsen valitsema polku ja kunnioittaa sitä. Kuva: Herkkä mies
Vanhemman tulee hyväksyä lapsen valitsema polku ja kunnioittaa sitä. Kuva: Herkkä mies

Vanhemman tulee ymmärtää, milloin lapsi on omista asioistaan päättävä aikuinen.

Vanhemmuuden tehtävä ei ole vaatia lasta siihen maailmankatsomukseen, arvoihin ja valintoihin, missä itse elää. Vanhemman tulee ymmärtää, milloin lapsi on omista asioistaan päättävä aikuinen ja oppia kunnioittamaan tämän elämää valintoineen.

Jos näin ei käy, vanhemman lähestyminen lasta kohtaan on usein pelkästään "oikeampaan" elämään ohjaamista tai valintojen arvostelua. Lapsessa nähdään vain niitä asioita, joista koetaan tarpeelliseksi huomauttaa. Sellainen ei anna välittävää ja rakastavaa kuvaa, vaan lapsi kokee, että kohtaamiset ovat negatiivisia, eikä häntä hyväksytä sellaisenaan.

Tuollainen tilanne ei todennäköisesti johda haluttuun lopputulokseen, vaan pilaa vain vanhemman ja lapsen välisen suhteen.


Jokainen ihminen kaipaa tulla kohdatuksi arvostetusti ja kunnioitetusti. Se kapinalliselta näyttävä nuorikin tai kaikkia vanhemman toiveita vastaan elänyt aikuinen.
 

Ihmissuhdetaitoihin kuuluu kyky kohdata ja keskustella oman kuplan läpi. Vanhemmuuden taitoihin kuuluu myös lisäksi rakastaa lasta ja hyväksyä tämä ohi omien tarpeiden. Kun nämä asiat ovat nähtävissä, on myös vanhempien kunnioittaminen mahdollista.

Blogi löytyy myös Instagramista ja Facebookista!

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Komppaan edellistä, laittaisin etenkin äidilleni. Kunnioitusta ei saada se ansaitaan ja oma äitini on sen menettänyt. Asiasta sanominen on mennyt kuuroille korville, hän ei tee mitään väärää. Ja homma jatkuu entisellään :(

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mikä on reilu tapa palkita koululaista? Kuva: Herkkä mies

Palkitsetko koululaisen hyvistä koenumeroista tai todistusten arvosainoista vai keskitytkö enemmän palkitsemaan ahkerasta työnteosta? Jos nämä kysymykset ovat ihan aiheellisia läpi lukuvuoden, nyt kun kesäloma ja todistusten jako lähestyy, on asian varmasti monen mielessä.

Koenumerot ja todistuksessa olevat rastit tai numerot saavat helposti liiankin suuren huomion osakseen ja moni lapsi kokee epäonnistumista sen vuoksi. Ei siinä, etteikö niissäkin menestymisestä voisi palkita, mutta mielestäni se ei saisi ikinä olla ainoa palkitsemisen kohde.

Hän on liian huono palkittavaksi, ainakin omasta mielestään.

Ajatellaanpa, että perheellä on kaksi lasta. Kakkosluokkalainen on tammikuussa syntynyt ja kohtalaisen lahjakas lapsi, jonka kouluvalmius on ollut alusta asti hyvä. Kotiin hän tuo vain kiitettäviä numeroita ja läksyt sujuvat ilman vanhemman suuria huolia. Toinen lapsi on loppu vuonna syntynyt ekaluokkalainen ja kärsii hahmotusvaikeuksista. Ensimmäinen vuosi koulussa on koululaiseksi kasvamista. Hahmotusvaikeudet vaativat lapselta erityistä tsemppiä monen oppiaineen kohdalla ja läksyjä tehdään kotona välillä useita tunteja, sillä väsy meinaa iskeä. Lapsi yrittää kaikkensa ja ahkeroi, mutta kotiin tulee korkeintaan hyviä arvosanoja. Joidenkin aineiden kohdalla lipsahtaa välillä välttävän puolelle. Vanhemmat ovat päättäneet antaa lapsille kiitettävistä arvosanoista kahden euron rahapalkinnon ja mikäli arvosana on kiitettävä myös todistuksessa, lapsi saa viisi euroa. Kun todistukset jaetaan ja kesäloma alkaa, toista lapsista on palkittu kymmenillä euroilla, kun toinen taas sai koko vuonna vain pari euroa. Samassa suhteessa jakautui myös positiivinen huomio. Ekaluokkalainen on epäonnistunut kaikesta ahkeruudesta ja yrittämisestä huolimatta. Hän on liian huono palkittavaksi, ainakin omasta mielestään.

Kun tänä vuonna lapsi tuo todistuksen kotiin, yksikään numero tai rastin paikka ei ole väärä.

Me itse olemme siirtyneet koenumeroiden perusteella palkitsemisen sijaan käytäntöön, jossa palkitsemme siitä, että tekee parhaansa oppiakseen. Ja kas kummaa, aika nopeasti huomasimme myös tietyn eron. Ennen ja jäljeen kokeen, lapsen kanssa ei tarvinnut enää puhua rahasta. Sen sijaan puhuttiin usein siitä, miksi on tärkeä oppia ja miten se tapahtuu. Kokeen arvosana oli mitä oli, mutta pääasia oli se, miten opiskeluun suhtautui. Meidän antama palkinto tuli ahkeruudesta, mutta paras palkinto lapselle tuli siitä, kun hän huomasi, mitä omalla työllä ja asenteella voi saada aikaiseksi oli lähtötilanne mikä tahansa. On mahtava katsoa lasta, jonka kasvot säteilevät ilosta, kun hän kaiken takeltelun ja epätoivoistenkin lukuläksyjen jälkeen huomaa lukevansa sujuvasti. Se, jos joku on palkinnon arvoinen hetki.

Kun tänä vuonna lapsi tuo todistuksen kotiin, yksikään numero tai rastin paikka ei ole väärä. Se on juuri tuolle lapselle hieno suoritus, sillä hän on parhaansa tehnyt. Siksi hän ansaitsee siitä isot kehut. 

Laita seurantaan myös Instagram ja Facebook!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nuorena isäksi tuleminen voi haastaa monin tavoin. Kuva:Herkkä mies

Nuorena vanhemmaksi tuleminen haastaa erityisen paljon.

Tulin isäksi 19-vuotiaana. Voi siis kaiketi sanoa, että olin nuori isä. Tai no, näin jälkeenpäin kun itse ajattelen asiaa, olin täysin keskenkasvuinen isä. Vaikka olin asunut tuohon ikään mennessä jo vuosia omassa asunnossa ja hoitanut itsenäisesti asiani, 19-vuotias nuori mies on vielä yleensä aika raakile. Niin se oli minunkin kohdallani. Koulu oli kesken ja oma paikka yhteiskunnassa oli vähintäänkin hämärän peitossa. Ja jos tuohon aikaan luuli jotenkin tuntevansa itsensä, huomasi hyvin pian, ettei ehkä sittenkään tuntenut niin kovin hyvin.

Nuorena vanhemmaksi tuleminen haastaa ja vaatii kasvamaan erityisen paljon. Vaikka omalla kohdallani lapsen tuleminen oli toivottu ja odotettu asia, se ei poistanut sitä tosi asiaa. Muistan, kuinka hankalaa oli löytää konkreettista tuntumaa siitä, missä minun paikkani on isänä. Mikä on isän tehtävä? Millainen isä olen? Isänä olemisen epävarmuuden lisäksi epävarmuus tuntui myös parisuhteessa, jossa nuori rakkaus ei enää yhtäkkiä ollutkaan kaiken keskipisteenä. Sen lisäksi, että piti opetella ottamaan itsensä lisäksi vastuu pienestä lapsesta, piti opetella elämään parisuhteessa, josta oli äkkiä tullut myös vanhemmuussuhde. Ei ole ihme, jos nuorena vanhemmaksi tullut ihminen on joskus hieman hämillään.

On turha pelätä sitä, miten poloinen ja virheitä täynnä on tänään, sillä oppimassa tässä vasta ollaankin.

Sain jokin aikaa sitten käydä tutustumassa Silmu-toimintaan, joka tukee nuoria isiä ja äitejä pääkaupunkiseudulla. Oli mielenkiintoista kuulla, miten samankaltaisia ajatuksia toiminnassa mukana olleilla nuorilla vanhemmilla oli ollut, kuin itselläni vuosia sitten. Samalla vahvistui ajatus siitä, miten tärkeä nuoria vanhempia on tukea heidän taipaleellaan. Tuoda esille lohdullisia tarinoita siitä, miten huterin jaloin moni meistä vanhemmista on lähtenyt kantamaan ensimmäistä lastaan, mutta silti löytänyt riittävät eväät riittävään vanhemmuuteen. 

Nyt minusta on kasvanut 30-vuotias neljän lapsen isä, joka on oppinut matkan varrella valtavasti vanhemmuudesta, miehenä olemisesta ja parisuhteessa elämisestä. Vieläkin vanhemmuus on opettelua ja nyt jo osaakin hyväksyä sen, ettei siinä koskaan tule valmiiksi. Ihan niin kuin ei tule ihmisenäkään. Siksi on turha pelätä sitä, miten poloinen ja virheitä täynnä on tänään, sillä oppimassa tässä vasta ollaankin. Ihan niin kuin silloin nuorena isänä vuosikymmen sitten. 

Herkän miehen löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018