Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Kuva: Herkkämies

Oli tavallisen maanantain lounasaika. Kävelin kohti Lidlin kassajonoa bataattikeitto ja tuore tiskiltä noukittu leipä kädessä. Aamulla työviikon aloittanut palaveri oli sujunut kohtuudella, joskin keskittyminen oli ollut hieman hankalaa. Ehkä väsyttää vain, selitin itselleni hieman oudoksi käynyttä oloani. Astuin lähemmäksi kassajonoa, johon pari muutakin oli ujuttautumassa samaan aikaa. Sitten kaikki muuttui. Maailma hyökkäsi joka suunnasta sumuisena aaltona ja rutisti näkökenttäni pieneksi pisteeksi. Joku painoi minua alas, pieneksi ja suojattomaksi. Pelko iski hyökyaaltona. Se vyöryi kohisten läpi kehon ja peitti alleen kaikki äänet. Oli pakko paeta. Selvisin autolle loputtoman tuntuisen matkan. Sitten tulivat kyyneleet. 

Tuossa hetkessä ymmärsin, että tarvitsen apua. Elämääni hiipinyt ahdistus oli jotain muuta, kuin pientä stressiä. Se oli sisälläni oleva möykky, jota en enää jaksanut torjua. Tähän saakka olin selviytynyt ja suojautunut. Olin järkeillyt, selittänyt ja suorittanut kaiken pois. Olin pistänyt aina kaikki muut itseni edelle. Nyt se ei enää riittänyt, oli alettava kohtaamaan ja käsittelemään minua itseä. Oli myönnettävä, että minä olen yksi niistä monesta suomalaisesta, jotka kärsivät ahdistuksesta tai saavat paniikkikohtauksia. 

Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa.

Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa. Varsinkin, kun se on henkilökohtaista. Ei ole helppo paljastaa, että on saanut paniikkikohtauksia. Ei ole helppoa puhua siitä, että välillä ahdistaa niin paljon, että vaipuu sikiöasentoon kylpyhuoneen nurkkaan. Tai siitä, että on sairauslomalla, koska ei yksinkertaisesti ahdistukseltaan kykene töihin.

Myönnän, että myös ihmisten reaktio pelottaa, kun julkaisen tämän tekstin. Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa. Sen olen saanut nyt omakohtaisesti kokea.

Mielenterveysongelmiin on sidottu historian saatossa niin paljon häpeää, että vieläkin tuo häpeä istuu olkapäälle joka kerta, kun ihminen joutuu asian kohtaamaan. Siinä se istuu ja hokee: "Olet heikko. Kukaan ei ymmärrä sinua. Nyt et puhu tästä mitään. Vaikene, vaikene, vaikene." 

Ongelma on niin syvällä kulttuurissamme, ettei lääkäri edes ajattele asiaa, kun ehdottaa diagnoosin pois pyyhkimistä sairauslomatodistuksesta. Sillä enhän tietystikkään halua kenenkään tietävän ahdistuksestani. Pohdin tuossa hetkessä, että pyyhittäisiinkö todistuksesta pois käden murtuminen? Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?

Mutta näin ei ole ja juuri siksi kirjoitankin tätä blogiini. Mielenterveydestä ja sen ongelmista pitäisi pystyä puhua yhtä helposti, kuin syysflunssasta.

Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Mietin pitkään, kannattaako minun julkaista tätä. Miksi kertoisin itsestäni julkisesti jotain näin henkilökohtaista? Mutta sitten ajattelin niitä lukemattomia miehiä ja naisia, jotka elävät saman asian kanssa. Jotkut salaavat kaiken, toiset ovat ehkä pystyneet kertomaan jollekkin. Monet eivät ole uskaltaneet hakea apua, vaan turruttavat itsensä addiktioihin. Joku menee tänäänkin töihin niin ahdistuneena, että pelkää sydämensä loppuvan. Ja joku vanhempi voi tälläkin hetkellä itkeä lapsilta piilossa vessan lukkojen takana ja pelätä kauheita ajatuksiaan.

Siksi minä julkaisen tämän ja toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monen. Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Minut löytää myös Facebookista ja Instagramista, tervetuloa seuraamaan! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (9)

Jyllannin suomineito
Liittynyt2.5.2017
1/9 | 

Tämä oli oivaltava:

"Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?"

Tämä olisi oikeus ja kohtuus. Hienoa kun kerroit tarinasi.

Med venlig hilsen, Terhi.

Torey
2/9 | 

Mä olen päättänyt, että vaikka nää on henkilökohtaisia asioita, niin kirjoitan niistä. Mun ei tarvitse kertoa mitä olen keskustellut terapiassa jne. mutta voin rehellisesti kertoa häiriöstäni. Pari blogitekstiäni aiheesta löytyy täältä:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/07/05/minulla-on-ahdistuneisu...

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/06/21/mielenterveyshairio-sur...

Jos kiinnostaa lukea. :)

Mamma87
Liittynyt2.6.2019
3/9 | 

Olen nyt löytänyt blogisi. Mielestäni kirjoitat aivan uskomattoman hienolla tavalla. Osaat kuvailla asioita joita pohdit ja saat sen jotenkin tekstiksi asti. Itse mietin monesti aivan samantyylisiä ajatuksia, mutta en osaisi kuvailla niitä näin hyvin. Parisuhteesta, vanhemmuudesta ja kaikesta. Olen samaa mieltä myös tästä mielenterveyteen liittyvästä tekstistäsi. On aivan suuri vääryys, että ihmiset joutuvat häpeämään esimerkiksi ahdistusta. Olen monesti monesti nähnyt kuinka ihmiset viimeiseen asti peittävät ahdistuksen ja masennuksen sisälleen, koska heidät muuten tuomittaisiin jotenkin vaillinaisiksi. Tai sitten ei tuomittaisi, mutta he pelkäävät että se tehtäisiin. Toivon todella, että moni lukisi näitä tekstejäsi. Aivan todella tärkeää asiaa sinulla niissä. Kiitos niistä. Täytyy näyttää nämä myös miehelleni.

N-85
5/9 | 

Kuvailemasi kuulostaa oikein tutulta. Aloin tietyn vuoden jälkeen saamaan mm. töissä paperinipuista paniikkeja, kun en yhtäkkiä enää ymmärtänyt lukemaani tekstiä. Samaten kaupassakäynti eli ihmisten ilmoilla käynti oli hikeä ja tuskaa. Aloin käydä tuntitöissä vähemmän ja samalla lukittauduin kotiin neljän seinän sisälle, unettomuuskin alkoi kalvaa.
Aloin etsiä apua itselleni. Lääkäri nro 7 löysi alkavan kilpirauhasen vajaatoiminnan ja samalla passitti psykologille. En löytänyt sen kanssa yhteistä säveltä, kun uskoin enemmän ihmiselimistön pieniin molekyyleihin kuin siihen kokonaisvaltaiseen psyykkeeseen, joka koostuu jo liian monesta asiasta :). Kilpirauhaslääke auttoi paljon oloon, mutta ei kuitenkaan palauttanut ennalleen siihen mitä olin joskus ollut terveenä. Esim. autolla ajo ja ihmisten näkeminen aiheutti edelleen täyden sumun päähän, huippailun ja hikoilun.
Olen ollut aina kiinnostunut ruoasta ja ravitsemuksesta, mutta vaikka laskeskelin, että saisin tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet tietyillä ruuilla sekä muutamalla lisävitamiinilla, ne eivät lopulta riittäneetkään.
Kävin labrassa ilman lähetettä mittaamassa oleellisimmat vitamiini- ja hivenainetasot. Tuloksista näin, että elimistössä ei ollut tarpeeksi rautaa, jodia eikä seleeniä.
Ja nyt täytyy myöntää, että vuoden kestäneellä lisävitamiinien napsimisella sekä ruokamäärän lisäämisellä paniikit ym oireilut ovat lähes kokonaan poistuneet.
Joskus pahasti nälkäisenä saattaa vielä menettää kontrollin, mutta se on vain syötävä hyvin ja säännöllisesti.
Ei kannata nyt suoraan ajatella, että itselläkin olisi juuri noista hivenaineista puutetta. Se täytyisi käydä mittaamassa, kun on kuitenkin ihan yksilöllistä.
Mutta oireisiin ei kannata ikinä mukautua, vaikka kuinka olisi se olo, että ”no tällainen mää vain olen”. (Teinpähän tuon virheen myös alkuun). Elämää haittaavat oireet johtuu aina jostakin ja ne on korjattavissa, kunhan syyn löytää.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle!

Mammuli
6/9 | 

Olen täysin samaa mieltä N-85 kanssa. Tyttäreni sairastui viitisen vuotta sitten yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön ja paniikkihäiriöön. Olin ihan satavarma, että joku fyysinen syy täytyy olla taustalla ja niin olikin. Kilpirauhaslääkityksen, pitkäaikaisen rauta- ja vitamiinitankkauksen jälkeen oireet ovat pysyneet kurissa. Vaikeinta on ollut oikeastaan vain lääkäreiden osaamattomuus tässä asiassa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän kanssa on raskasta elää. Kuva: Herkkä mies

Pahimmillaan se on kuin kipu, joka kulkee lävitseni. Puristava, polttava kipu, joka kytee rinnan alla ahdistavana pallona ja leviää sieltä hitaasti hartioille, käsivarsiin ja lopulta sormen päihin ja varpaisiin saakka. Yritän saada siitä kiinni. Etsiä syytä. Löytää sanoja. Mutta en löydä mitään järkevää. Sisälläni on vain kaiken lamauttava tyhjyys. On pakko käpertyä. Puristaa itseään kasaan, kuin suojaksi joltakin.

Tämä tekstin pätkä löytyi Häpeä nimisen tiedoston alta, kun selasin kirjoituksiani. Se on minun kokemukseni häpeästä. Tuosta vaikeasta tunteesta, joka liian suurena ja vääristyneenä tekee elämästä ahdistavan vaikeaa. Ja koska tiedän, etten varmasti ole ainoa, joka on joutunut/joutuu käsittelemään omaa häpeäänsä, haluan kirjoittaa siitä. Haluan kertoa teille tarinan häpeästä. Tarinan siitä, kuinka häpeä laittaa piiloutumaan ja vääristymään.

Kirjoittamani runo Häpeään kadonnut kertoo kelpaamattomuuden tuottamasta häpeästä. Runo löytyy myös tekstin lopusta!
Kirjoittamani runo Häpeään kadonnut kertoo kelpaamattomuuden tuottamasta häpeästä. Runo löytyy myös tekstin lopusta!

Olen elämässäni valehdellut itselleni paljon.

Kirjoitin aikaisemmin suurta huomiota saaneen postauksen siitä, että olen vanhoillislestadiolainen biseksuaali. Tuon ehkä elämäni rohkeimman teon takaa löytyy pitkä polku kamppailua oman häpeän kanssa. Kun on jotain, minkä kokee elinympäristössään vääräksi ja torjutuksi, alkaa taistelu hyväksytyksi tulemisesta.

Niin kuin lapsi, joka vaikenee, kun tarpeisiin ei koskaan vastata, jossain vaiheessa jokainen luovuttaa. Toteaa, että minä en ole hyväksynnän arvoinen. Silloin jäljelle jää vain häpeä. Häpeä, joka sattuu niin paljon, että sen peittääkseen tekee kaikkensa.

Olen elämässäni valehdellut itselleni paljon. Olen ollut kuin kameleontti, joka vaihtaa väriä tilanteen mukaan. Olen kertonut itselleni tarinoita, joiden avulla olen selvinnyt ja hakenut hyväksyntää loputtomalla suorittamisella. Olen kontrolloinut kehoani ja mieltäni aina siihen asti, että lopulta en enää itsekään ole nähnyt kuoreni alle.

Sen sijaan, että olisin koskaan löytänyt itsestäni ihmisen, jonka kaikki hyväksyvät, kadotin itseni yhä kauemmaksi. Olen katsonut peiliin, mutta en ole tiennyt kuka sieltä katsoo takaisin. Niin vahva voima on häpeällä.

Monet ovat kysyneet minulta, miksi kirjoitan niin avoimesti seksuaalisuudestani ja yleensäkin näistä hyvin henkilökohtaisista asioista. Siksi, koska tiedän, mitä on olla yksinäisyyden vankina. Olla hiljaa. Tulla satutetuksi, mutta olla silti puolustautumatta.

Tiedän, miten helpottavaa voi olla, kun joku sanoittaa samoja kokemuksia tai antaa kosketuspintaa omalle tunteelle. Tiedän myös, että häpeä kasvaa torjuvassa hiljaisuudessa, vaiennetussa olemassa olossa ja satuttavassa ilmapiirissä, jossa kukaan ei puolusta.

Tänään puolustan sinua, joka kannat häpeää sisälläsi. Oli häpeäsi syy sitten mikä tahansa, sinulla on lupa puhua. Sinulla on oikeus löytää hyväksyvä sydän, lohduttava syli ja kauneutesi näkevät silmät

Häpeään kadonnut

Painan enkeliriipusta nyrkkini sisään.
Ei edes sikiöasento auta suojaksi häpeään.
En tiedä, miksi Luoja loi mut tällaiseksi.
ja unohtiko silloin mulle antaa siivet suojaksi.

Mä päivästä toiseen tuijotan mun askelia,
oon kuin kielletyillä portail ilman askelmia.
Enkä mistään voi tietää, että kantaako maa.
Täällä ihmiset on tuomarina suurta Jumalaa.

Kuljeta sun kättäs vasten mua.
Piirrä mut ehjäks ennen aamua.
Mä pelkään, että silmistäsi katoon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.

Mua ei saisi olla olemassa.
Tai ainakin oon saastaa tässä syntitunkiossa.
Niin paremmat ihmiset on ympärillä sanoneet.
Ne on kai etuoikeutettuna osansa valinneet.

Ei se puoli musta kieltämällä mihinkää katoa.
Tai vaikka oltais turpa kiinni yhtä suurta tabua.
Tää kaikki vaan tekee musta hajonneen ja yksinäisen.
Mä rukoilen;
kai sä hyväksyä voisit mun kaltaisen.

Kuljeta sun kättäs vasten mua.
Piirrä mut ehjäks ennen aamua.
Mä pelkään, että silmistäsi katoon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.

Kuljeta sun kättäs vasten mua.
Piirrä mut ehjäks ennen aamua.
Mä pelkään, että silmistäsi katoon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.
Kosketa, niin tiedän, että olemassa oon.

Samuel Jyrinki 

Löydät Herkän miehen myös Instagramista ja Facebookista!

Kommentit (4)

Kasper
1/4 | 

"Siksi, koska tiedän, mitä on olla yksinäisyyden vankina. Olla hiljaa. Tulla satutetuksi, mutta olla silti puolustautumatta."

Minäkin tiedän. Juuri noin olen kuvannut omaakin tilannettani. Todella haluaisin jakaa upean tekstisi omalla fb-seinälläni, mutten voi. Ainakaan vielä. Olen edelleen hiljaa. Minua satutetaan, mutten puolustaudu. Kiitos upeasta tekstistä! 

Halauksin
2/4 | 

Olen surullinen lukiessani tekstiäsi, tosi surullinen. On vaikea uskoa että tuo on sinun kirjoittama ja tiedän että sinun on vaikea uskoa että minä kirjoitan näin:
Liian monesti totuus onkin toinen mitä osaamme ajatella. Nämä sanat sinulle sydämestäni:
Hei, älä turhaan jää, seinän viertä kulkemaan
Kutsuttuna juhliin, kynnykselle seisomaan
Jos katsoa sä voisit, niinkuin minä katson sua
Sun ei koskaan, enää tarvitsisi piiloutua
Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa
Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi
Anna sateen huuhtoa surusi, anna tuulen helmoja nostaa
Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa
Kuka opetti sua, maata kohti katsomaan
Että parempi ois, varovasti rakastaa
Älä luule että ainut, oisit jota pelottaa
Täs ois toinen, ja se toinen sua odottaa
Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa
Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi
Anna sateen huuhtoa surusi, anna tuulen helmoja nostaa
Tänään on…
Rakkautta, rauhaa ja avoimuutta, olkaamme rohkeita olemaan ja näkemään, heikkoja ja hauraita vaikka toiselta saattaa näyttää.

Herkkä mies
Liittynyt28.9.2018

En kommentista osannut päätellä, kuka olet, mutta kiitos noista sanoista!💕 aina ei tosiaan päälle päin näe, mitä toinen kantaa sisällään..

❤: Herkkä mies

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Terapia auttaa mielen hyvinvointiin. Kuva:Herkkä mies

Terapia. Siellä istuin taas tänään, niin kuin joka viikko samaan aikaan. Ihmisen luona, joka yrittää auttaa minua ymmärtämään itseäni ja löytämään keinoja käsitellä se kaikki, mitä minussa on. Tuo alle tunnin mittainen aika on yksi viikon tärkeimmistä hetkistä. Se on sitä siitäkin huolimatta, vaikka monena kertana asioiden kipeys painaa minut pieneksi kääröksi terapiatuolin nurkkaan. Tietoisuus sattuu, mutta se myös puhdistaa. Se, mitä yhdessä terapeuttini kanssa pyrimme katsomaan, olen minä. Ilman rooleja, ajatusten vääristymiä ja selviytymiseen rakennettua kuorta. Vain minä, sellaisena, kuin olen. 

Syy, miksi kirjoitan tästä, ei ole vain se, että haluan kertoa teille kaikille käyväni terapiassa. Syy on siinä, että mielestäni näistä asioista pitää pystyä puhua avoimesti. Terapiassa käymisestä pitää pystyä puhua avoimesti, eikä sen tarvetta pitäisi koskaan  joutua häpeämään. 

Olen liian usein kuullut, kuinka joku on kommentoinut terapian olevan hulluja varten tai tyrmännyt kumppanin puheet terapian tarpeesta siihen tyyliin, että ”minä voin sua kyllä kuunnella.” On valitettavaa, että vielä tänä päivänä mielenterveyden ongelmiin liittyvät asiat kaikuvat negatiivisesti ja aiheuttavat torjuvan reaktion. Siksi on helpompi olla hiljaa. Olla puhumatta terapiasta tai syistä, miksi siellä käydään. Siksi monelle on helpompi vain kestää maan alle painavaa häpeää, kehää kiertävää riippuvuutta tai sängyn pohjalle vetävää masennusta. 

Kun meitä vaivaa joku fyysinen vaiva, voivottelemme sitä helposti kavereillemme ja saamme kehotuksia mennä lääkäriin. Mutta mitä, jos mielemme ei voi hyvin ja tarvitsemme apua sen hoitamiseen? Onko sen esille tuominen yhtä helppoa ja hoitoon meneminen yhtä hyväksyttyä?

Jonain päivänä pystyn olemaan hyvinvoivempi ihminen sekä eheämpi puoliso ja isä. Siksi minä käyn terapiassa.

Minua terapia on auttanut paljon ja tiedän, että se tulee auttamaan minua vielä paljon tästä eteenpäin. Olen mielenkiintoisella ja antoisalla matkalla itseeni ja olen siitä erittäin onnellinen. Tätä matkaa on helppo suositella jokaiselle. Sillä uskon, että jonain päivänä, kun tämä kaikki on ohi, minä pystyn katsomaan kokonaista itseäni armollisemmin ja hyväksyvämmin silmiin. Olemaan hyvinvoivempi ihminen sekä eheämpi puoliso ja isä. Siksi minä käyn terapiassa. 

Ja minä niin toivon, että sinä, joka tarvitset apua, uskallat myös hakea sitä. 

Kiitos, kun luit. Tervetuloa seuraamaan myös Instagramissa ja Facebookissa

Kommentit (3)

Puhuminen kannattaa
2/3 | 

Kun ylität kynnyksen yhdesti,toisella kertaa sen ylittäminen on jo huomattavasti helpompaa.Jokaisella on omat elämän kipunsa kannettavanaan.Ne voi pitää omana tietonaan/jakaa toisten kanssa.Tärkeintä on että itse tiedät missä kuljet ja voit hyvin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Minä olen ihminen, joka rakastaa kauneutta ja sydämen herkkyyttä. Ihminen, joka ajattelee paljon ja tuntee vielä enemmän. Niin kuin eräs psykologi sanoi, kiva tavata mies, jolla on tippaleipäaivot. Ehkä tosiaan olen myös mies, vaikka usein minusta tuntuu, etten sovi niihin normeihin, mihin miehen pitäisi. Olen tunteileva, kainalossa itkevä ja perhekeskeinen. Tykkään puhua ihmisistä sekä parisuhdekiemuroista ja shoppailu on minulle nautinto. Minun maailmassa mies voi olla kaunis ja herkkä menettämättä miehuuttaan. Olen mies, joka vihaa alfaurostaisteluja, ottaa itseensä naista alentavat kommentit ja räjähtää joutuessaan kohdelluksi stereotyyppisesti. Sellainen minä olen. Olen myös isä. Herkkäsieluinen ja isänvaistoinen isä, joka loukkaantuu syrjinnästä ja murehtii ainaista riittämättömyyttä ja epäonnistumista. Onko se normaalia miehuutta, vai pitäisikö minun hävetä itseäni tämän vuoksi?

Miehuus on täynnä häpeään sidottuja normeja.

Kaiketi pitäisi, sillä miehuus on täynnä häpeään sidottuja normeja. Niitä on jopa niin pitkälle, että miehet puhuvat migreeninkin krapulaksi, koska sen koetaan olevan hyväksyttävämpää. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, se on miesten arkea. Pitää olla vahva ja pystyvä, rohkea ja ritarillinen. Mies ei valita. Mies ei tarvitse apua. Mies jaksaa eikä tee virheitä. Mies heittää kasvismakkarapaketin saunan pesään. (Moni on varmasti nähnyt tämän videon.) Mies ei tykkää shoppailusta, mutta viettää kalastusliikkeessä tunti tolkulla himoitseva kiilto silmissään. Mies on ylpeä, kun on juhlavalmis viidessä minuutissa, vaikka kävi suihkussa. Mies kertoo vitsiä rakkaudesta, parisuhteesta, kotitöistä ja lapsien hoitamisesta, ja samalla hyväksyy vitsit todeksi. Miehille tanssi on homoa tai neitiä. Samoin taitoluistelu, ratsastus ja meikki. Mies on kalja, työ ja pullistettu hauis.

Moni mies on vain vankina omassa mieskuplassaan, sillä ei löydä tilaa tulla ulos.

Asioita voisi listata loputtomiin. Miesten maailma on täynnä pieniä tekoja ja sanoja, joilla kerrotaan, mikä on oikea mies. Mies saa äijäpisteitä, kun saavuttaa näitä julkisesti hyväksyttäviä miesnormeja. Mutta mikä on totuus miehestä? Onko miehet todella sitä, mitä he hyväksymisen vuoksi ulospäin pyrkivät olemaan? En usko. Moni mies on vain vankina omassa mieskuplassaan, sillä ei löydä tilaa tulla ulos. Ja kun mies ei pääse ulos, mies väheksyy, vihaa, haukkuu ja elämöi. Mies sulkeutuu, uhoaa ja juo. Mies suorittaa ja väsyy. Ja kaikki vain peittääkseen omat tarpeensa olla jotain muuta, kuin normien määrittelemä mies. Vai onko teille normaaliksi käynyt näky, että mies tuo kivutta ja ilman selityksiä esille sen puolen, jota usein kutsutaan feminiiniseksi. Enkä nyt tarkoita naiseksi heittäytymistä, vaikka sekin varmasti tekisi hyvää, vaan tunneherkkää, esteettistä ja heikkoutta tunnustavaa esillä oloa, jossa elämän kauneudesta ja kauheudesta voidaan avoimesti puhua.

Siksi minä julkaisen tämän kuvan ja kysyn, mitä siinä näet?

Vaikka kuva ei välttämättä täytä miesnormeja, usko tai älä, siinä on pian kolmekymmentävuotias tavallinen suomalainen mies, jolla on vaimo ja neljä lasta.

Toivottavasti sinä saat olla juuri sellainen mies, kuin itse haluat! 

Vai mitä mieltä olet lukija, minkälainen miehen pitäisi olla?

 

❤: Herkkä mies

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018