Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

Kuva:Herkkämies

Kohtasin juuri ystävän, jolla oli edessään juhlat merkittävän elämäntapahtuman johdosta. Keskustelimme tuosta iloisesta tapahtumasta ja ilmeni, ettei ystäväni vanhemmat olleet tulossa paikalle. Heillä oli kuulema muuta tekemistä. Olin surullinen ystäväni puolesta. Jos joku, niin tämä hetki olisi sellainen, jossa paikalla olemalla voi osoittaa lapsen olevan heille tärkeä ja merkityksellinen. Tämä olisi se hetki, jossa voi osoittaa kiinnostustaan lastaan kohtaan. 

Haluaisin hieman ravistella meitä vanhempia.

Valitettavasti tämä ei todellakaan ole ainoa tämän kaltainen tarina, johon olen törmännyt. Tässä maassa on surullisen paljon vanhempia, joita ei tunnu kiinnostavan, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Kuinka monta kertaa olenkaan työssäni ja lähipiirissäni istunut ihmisen edessä, joka on kokenut, ettei hänen vanhemmat välitä hänestä. Tuo tunne on syntynyt siitä, ettei vanhemmat ole osoittaneet aitoa kiinnostusta lapsensa elämästä. He eivät ole kyselleet kuulumisia tai olleet mukana elämän tärkeimmillä hetkillä. He eivät tunne lastaan, koska heillä ei ole aikaa kohdata. 

Viimeaikoina on puhuttu paljon lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmista ja siitä, miten niitä voitaisiin ehkäistä. Tässä haluaisinkin hieman ravistella meitä vanhempia, joiden kuuluisi elää lähellä lapsiamme. 

Minä uskon, että jokainen meistä vanhemmista haluaa sydämestään asti hyvää omille lapsilleen. Uskon, että haluamme lapsemme kokevan, että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Mutta olemmeko me lapsemme elämässä mukana sillä tavalla, että hän saisi tuon kokemuksen? Olemmeko aidosti ja herkästi niin lähellä lastamme, että tunnemme hänet ja voimme olla tukena tilanteen vaatiessa? Minä ehdotan, että kysymme sitä nöyrästi lapseltamme sen sijaan, että selitämme itsemme vapaaksi vastuustamme. 

Kuva: Hanne Manelius
Kuva: Hanne Manelius

”Olisipa edes sellainen äiti, jolle voisi aina soittaa, kun on huono olo.” 

Jokainen meistä kaipaa sitä, että meistä välitetään ja ollaan kiinnostuneita. Eritoten sitä kaipaa lapsi omilta vanhemmiltaan. Eikä kysymys ole silloin siitä, että vanhempi valvoo lastaan ja huolehtii, että hän elää vanhemman haluamalla tavalla. Eikä siitä, että vanhempi on lapsen elämässä vain silloin, kun hänen tarpeensa edellyttää. 

Rakkaus ja välittäminen välittyy pyyteettömästä ja aidosta kohtaamisesta, jossa sanat eivät sisällä vaatimusta, katse syyllistämistä ja koskettaminen huolta. Vanhemmat tehtävä on hoitaa haavoja, katsoa lempeästi ja halata turvallisesti. Vanhemman tehtävä ei ole vain neuvoa, vaan kuunnella ja hyväksyä. 

Ei ole kauaa, kun istuin edellisen kerran murheen murtaman ihmisen edessä ja kuuntelin sydäntä särkien näitä sanoja: ”Olisipa edes sellainen äiti, jolle voisi aina soittaa, kun on huono olo.” 

Minä niin toivon, että jokaisella lapsella olisi sellainen äiti tai isä. 

Tähän loppuun haluan lisätä runon, joka syntyi näiden kaikkien kelpaamattomien ja näkymättömiksi tulleiden lapsien tarinasta. 

Einstein

Seison peilin edessä, mut näen tyhjän huoneen.
Tämän takia kai veli pisti näkymiä suoneen. 
Ei ole mua. 
Vain rajaton mieli. 
Lapsuuteni tarina, kuin outo vieras kieli. 

Haluaisin soittaa sulle isä, että kuka mä oon.
Mut mielummin meen googleen, kuin tyhjään arkistoon.
Ei ole mua.
Vaan rikkinäinen luuri.
Tarina on vaihtunut, ennen kuin lapsesi sen kuuli. 

Miks et koskaan kertonut, että kaunis oon.
Että pelko on vain tunne, siks saa tulla kainaloon.
Miksi et koskaan kertonut, kuinka taitavasti tein.
Ettei kelvatakseen maailmaan tarvi olla Einstein.

Muutun harmaaks kivellä, niin ne kameleontit tekee.
Tarjoon vieraalle itselleni varovasti kätee.
Ei ole mua.
Vaan se mitä tarvitaan.
Vaikee olla yks, jos päätyy tuhansia kokemaan.

Haluaisin soittaa sulle äiti, että kuka mä oon.
Mut arvauksistas palkinnoksi jäisin syyllisenä oloon.
Ei ole mua.
Vaan sairaan vahva kuori.
Yksin jätit selviämään, jo ennen kuin olin nuori.

Miks et koskaan kertonut, että kaunis oon.
Että pelko on vain tunne, siks saa tulla kainaloon.
Miksi et koskaan kertonut, kuinka taitavasti tein.
Ettei kelvatakseen maailmaan tarvi olla Einstein.

Miks et koskaan kertonut?
Miks et koskaan kertonut?

Vaik kuinka taitavasti tein, 
en ollut Einstein.

 

©️Samuel Jyrinki

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

läpiharmaankiven
1/1 | 

En kestä kuinka lähelle tämä tuli. 💔 Elän kolmikymppisenä ison perheen vanhempana elämän suurimpiin kuuluvaa kriisiä, melkoisen syvissä vesissä, enkä saa vanhemmiltani minkäänlaista tukea. He eivät ole koko aikuisikänäni olleet kiinnostuneita siitä, mitä minulle kuuluu. Tiedän, että minussa itsessäni on kaikki se voima millä selviän, kun vain löydän sen, mutta vanhempien ja isovanhempien tuki olisi silti monella lailla merkittävä. Kiitos tästä kirjoituksesta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Herkkämies

Oli tavallisen maanantain lounasaika. Kävelin kohti Lidlin kassajonoa bataattikeitto ja tuore tiskiltä noukittu leipä kädessä. Aamulla työviikon aloittanut palaveri oli sujunut kohtuudella, joskin keskittyminen oli ollut hieman hankalaa. Ehkä väsyttää vain, selitin itselleni hieman oudoksi käynyttä oloani. Astuin lähemmäksi kassajonoa, johon pari muutakin oli ujuttautumassa samaan aikaa. Sitten kaikki muuttui. Maailma hyökkäsi joka suunnasta sumuisena aaltona ja rutisti näkökenttäni pieneksi pisteeksi. Joku painoi minua alas, pieneksi ja suojattomaksi. Pelko iski hyökyaaltona. Se vyöryi kohisten läpi kehon ja peitti alleen kaikki äänet. Oli pakko paeta. Selvisin autolle loputtoman tuntuisen matkan. Sitten tulivat kyyneleet. 

Tuossa hetkessä ymmärsin, että tarvitsen apua. Elämääni hiipinyt ahdistus oli jotain muuta, kuin pientä stressiä. Se oli sisälläni oleva möykky, jota en enää jaksanut torjua. Tähän saakka olin selviytynyt ja suojautunut. Olin järkeillyt, selittänyt ja suorittanut kaiken pois. Olin pistänyt aina kaikki muut itseni edelle. Nyt se ei enää riittänyt, oli alettava kohtaamaan ja käsittelemään minua itseä. Oli myönnettävä, että minä olen yksi niistä monesta suomalaisesta, jotka kärsivät ahdistuksesta tai saavat paniikkikohtauksia. 

Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa.

Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa. Varsinkin, kun se on henkilökohtaista. Ei ole helppo paljastaa, että on saanut paniikkikohtauksia. Ei ole helppoa puhua siitä, että välillä ahdistaa niin paljon, että vaipuu sikiöasentoon kylpyhuoneen nurkkaan. Tai siitä, että on sairauslomalla, koska ei yksinkertaisesti ahdistukseltaan kykene töihin.

Myönnän, että myös ihmisten reaktio pelottaa, kun julkaisen tämän tekstin. Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa. Sen olen saanut nyt omakohtaisesti kokea.

Mielenterveysongelmiin on sidottu historian saatossa niin paljon häpeää, että vieläkin tuo häpeä istuu olkapäälle joka kerta, kun ihminen joutuu asian kohtaamaan. Siinä se istuu ja hokee: "Olet heikko. Kukaan ei ymmärrä sinua. Nyt et puhu tästä mitään. Vaikene, vaikene, vaikene." 

Ongelma on niin syvällä kulttuurissamme, ettei lääkäri edes ajattele asiaa, kun ehdottaa diagnoosin pois pyyhkimistä sairauslomatodistuksesta. Sillä enhän tietystikkään halua kenenkään tietävän ahdistuksestani. Pohdin tuossa hetkessä, että pyyhittäisiinkö todistuksesta pois käden murtuminen? Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?

Mutta näin ei ole ja juuri siksi kirjoitankin tätä blogiini. Mielenterveydestä ja sen ongelmista pitäisi pystyä puhua yhtä helposti, kuin syysflunssasta.

Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Mietin pitkään, kannattaako minun julkaista tätä. Miksi kertoisin itsestäni julkisesti jotain näin henkilökohtaista? Mutta sitten ajattelin niitä lukemattomia miehiä ja naisia, jotka elävät saman asian kanssa. Jotkut salaavat kaiken, toiset ovat ehkä pystyneet kertomaan jollekkin. Monet eivät ole uskaltaneet hakea apua, vaan turruttavat itsensä addiktioihin. Joku menee tänäänkin töihin niin ahdistuneena, että pelkää sydämensä loppuvan. Ja joku vanhempi voi tälläkin hetkellä itkeä lapsilta piilossa vessan lukkojen takana ja pelätä kauheita ajatuksiaan.

Siksi minä julkaisen tämän ja toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monen. Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Minut löytää myös Facebookista ja Instagramista, tervetuloa seuraamaan! 

Kommentit (11)

Jyllannin suomineito
Liittynyt2.5.2017
1/11 | 

Tämä oli oivaltava:

"Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?"

Tämä olisi oikeus ja kohtuus. Hienoa kun kerroit tarinasi.

Med venlig hilsen, Terhi.

Torey
2/11 | 

Mä olen päättänyt, että vaikka nää on henkilökohtaisia asioita, niin kirjoitan niistä. Mun ei tarvitse kertoa mitä olen keskustellut terapiassa jne. mutta voin rehellisesti kertoa häiriöstäni. Pari blogitekstiäni aiheesta löytyy täältä:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/07/05/minulla-on-ahdistuneisu...

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/06/21/mielenterveyshairio-sur...

Jos kiinnostaa lukea. :)

Mamma87
Liittynyt2.6.2019
3/11 | 

Olen nyt löytänyt blogisi. Mielestäni kirjoitat aivan uskomattoman hienolla tavalla. Osaat kuvailla asioita joita pohdit ja saat sen jotenkin tekstiksi asti. Itse mietin monesti aivan samantyylisiä ajatuksia, mutta en osaisi kuvailla niitä näin hyvin. Parisuhteesta, vanhemmuudesta ja kaikesta. Olen samaa mieltä myös tästä mielenterveyteen liittyvästä tekstistäsi. On aivan suuri vääryys, että ihmiset joutuvat häpeämään esimerkiksi ahdistusta. Olen monesti monesti nähnyt kuinka ihmiset viimeiseen asti peittävät ahdistuksen ja masennuksen sisälleen, koska heidät muuten tuomittaisiin jotenkin vaillinaisiksi. Tai sitten ei tuomittaisi, mutta he pelkäävät että se tehtäisiin. Toivon todella, että moni lukisi näitä tekstejäsi. Aivan todella tärkeää asiaa sinulla niissä. Kiitos niistä. Täytyy näyttää nämä myös miehelleni.

N-85
5/11 | 

Kuvailemasi kuulostaa oikein tutulta. Aloin tietyn vuoden jälkeen saamaan mm. töissä paperinipuista paniikkeja, kun en yhtäkkiä enää ymmärtänyt lukemaani tekstiä. Samaten kaupassakäynti eli ihmisten ilmoilla käynti oli hikeä ja tuskaa. Aloin käydä tuntitöissä vähemmän ja samalla lukittauduin kotiin neljän seinän sisälle, unettomuuskin alkoi kalvaa.
Aloin etsiä apua itselleni. Lääkäri nro 7 löysi alkavan kilpirauhasen vajaatoiminnan ja samalla passitti psykologille. En löytänyt sen kanssa yhteistä säveltä, kun uskoin enemmän ihmiselimistön pieniin molekyyleihin kuin siihen kokonaisvaltaiseen psyykkeeseen, joka koostuu jo liian monesta asiasta :). Kilpirauhaslääke auttoi paljon oloon, mutta ei kuitenkaan palauttanut ennalleen siihen mitä olin joskus ollut terveenä. Esim. autolla ajo ja ihmisten näkeminen aiheutti edelleen täyden sumun päähän, huippailun ja hikoilun.
Olen ollut aina kiinnostunut ruoasta ja ravitsemuksesta, mutta vaikka laskeskelin, että saisin tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet tietyillä ruuilla sekä muutamalla lisävitamiinilla, ne eivät lopulta riittäneetkään.
Kävin labrassa ilman lähetettä mittaamassa oleellisimmat vitamiini- ja hivenainetasot. Tuloksista näin, että elimistössä ei ollut tarpeeksi rautaa, jodia eikä seleeniä.
Ja nyt täytyy myöntää, että vuoden kestäneellä lisävitamiinien napsimisella sekä ruokamäärän lisäämisellä paniikit ym oireilut ovat lähes kokonaan poistuneet.
Joskus pahasti nälkäisenä saattaa vielä menettää kontrollin, mutta se on vain syötävä hyvin ja säännöllisesti.
Ei kannata nyt suoraan ajatella, että itselläkin olisi juuri noista hivenaineista puutetta. Se täytyisi käydä mittaamassa, kun on kuitenkin ihan yksilöllistä.
Mutta oireisiin ei kannata ikinä mukautua, vaikka kuinka olisi se olo, että ”no tällainen mää vain olen”. (Teinpähän tuon virheen myös alkuun). Elämää haittaavat oireet johtuu aina jostakin ja ne on korjattavissa, kunhan syyn löytää.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle!

Mammuli
6/11 | 

Olen täysin samaa mieltä N-85 kanssa. Tyttäreni sairastui viitisen vuotta sitten yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön ja paniikkihäiriöön. Olin ihan satavarma, että joku fyysinen syy täytyy olla taustalla ja niin olikin. Kilpirauhaslääkityksen, pitkäaikaisen rauta- ja vitamiinitankkauksen jälkeen oireet ovat pysyneet kurissa. Vaikeinta on ollut oikeastaan vain lääkäreiden osaamattomuus tässä asiassa.

Kaisaella
7/11 | 

Todellakin huippua että kirjoitit avoimesti! 😊 Samaa harrastan itsekin. Aivan liian usein ihmiset kätkevät haavojaan sisälleen ja jäävät niiden kanssa yksin. On hyvä kuulla, että muillakin on haasteita. Ei täällä yksin täydy jaksaa tallustaa. ♥

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Poikien syrjäytyminen on maassamme iso ongelma. Kuva: Herkkä mies

Katson ulos työpaikan ikkunasta. Syksyisen sateinen keli ei ole näkymän surullisin osa. Se on Suomen lippu, joka roikkuu puolessa tangossa Kuopiossa tapahtuneen veriteon vuoksi. Olen surullinen ja pahoillani. Olen pahoillani jokaisen osallisen ja heidän läheistensä puolesta, ja toivotan heille voimia.

Tuo työviikon hetki on jäänyt kalvamaan mieleeni. Olen surullinen ja huolissaan siitä, miksi kukaan päätyy tällaiseen tekoon. Miksi kenenkään ihmisen mieli päätyy niin pahaan umpikujaan, että tällainen teko on siitä ainoa ulospääsy? Miksi kukaan ihminen päätyy olemaan niin syrjäytynyt ja näkymätön, ettei apu tavoita häntä ajoissa?


Erityisen huolissani olen pojista.

Vaikka tällaiset teot ovat onneksi vielä poikkeuksellisia, ovat ne samalla hyvin silmiä avaavia.

Yle uutisoi vastikään, kuinka nuorten mielenterveyspalveluiden kysyntä on lisääntynyt jatkuvasti, eikä kaikki apua haluavat tahdo päästä hoitoon. Mutta kuinka paljon onkaan vielä niitä, jotka eivät koskaan hakeudu minkään avun piiriin, koska eivät osaa, kykene tai uskalla? Kuinka monta rauhallista ja kilttiä nuorta elää maassamme niin, ettei kukaan tiedä, mitä heille kuuluu?

Eikä tätä monisyistä ongelmaa voi ratkaista pelkällä erikoissairaanhoidolla. Sen vuoksi ei, koska kyse on kulttuurista. Erikoissairaanhoito ei paranna sitä ongelmaa, kuinka me ihmiset kodeissamme, kouluissamme ja työpaikoillamme suhtaudumme toisiimme ja erilaisuuteen keskuudessamme. Se ei yksinään poista tabuja, syrjimistä tai väkivaltaa sen eri muodoissa. 

Erityisen huolissani olen pojista, jotka tuntuvat kärsivän kulttuurista kaikkein eniten. Poikien syrjäytyminen on jo todettu ongelma ja selkeä yliedustus heillä on myös muissa negatiivisissa tilastoissa, kuten kouluampujissa.


Olisinko lopulta päätynyt tekemään itselleni  jotain lopullista?

Otan itseni havainnollistavaksi esimerkiksi, sillä silloin tiedän varmasti, mistä puhun. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka eivät sosiaalisen ympäristön asenteiden vuoksi ole pystynyt puhumaan kokemuksistaan avoimesti. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat hakeneet ammattilaisen apua mielenterveyden ongelmiin ja onneksi saanut sitä. Minä satun onnekseni kuulumaan niihin onnellisiin, joilla on tukiverkkoa ja resurssia sen verran, että olen päässyt vankilastani ulos. Tosin vasta vuosien jälkeen. 

Mutta mitä jos niin ei olisi ollut? Mitä, jos lähelläni olisi ollut tyhjää tai pelkästään kielteisiä asenteita? Mitä, jos olisin joutunut systemaattisen kiusaamisen kohteeksi ja päätynyt käpertynyt täysin ahdistukseeni? Olisinko lopulta päätynyt tekemään itselleni tai pahimmillaan jollekin toiselle jotain lopullista?

Tässä maassa ihmiset sairastuvat  empatian  puutteesta.


Minä olin onnekas ja minua autettiin. Olen kiitollinen, että minulla on ollut ympärilläni niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat. Sillä vielä on paljon niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä tue. Kun lopulta kaiken jälkeen olen päässyt pisteeseen, että pystyn ja haluan puhua avoimesti niistä asioista, mistä moni vaikenee, kohtaan pakenemista, syrjimistä ja torjumista. Kohtaan tuomitsemista, vaientamisyrityksiä ja syyllistämistä. Kohtaan rautakomeron, jossa lukee "perintöluurangot, älä avaa."

Ja tässä tullaan juuri siihen kulttuuriseen ongelmaan, josta mainitsin. Tässä maassa ihmiset sairastuvat kuulevien korvien, empatian ja rakkauden puutteesta. Täällä sairastutaan syrjivästä asenteesta, tiukoista normeista ja epäinhimillisistä vaatimuksista. Täällä sairastutaan puhumattomuudesta ja heikoista tunnetaidoista.

Ja vain siksi, koska niin on aina ollut. 

Kommentit (2)

Pidetään itsestä ja toisista h...
1/2 | 

Tässä yhteiskunnassa:sinun ei tarvitse lähteä kotoa minnekkään.Voit tilata ruoat kotiin,voit täyttää/pitää täyttää kela yms.hakemukset netin kautta,monella sosiaalinen elämä ja myös tekeminen siellä.. jolloin ei tarvitse kohdata ihmisiä ja olla normaalissa vuorovaikutuksessa ulkonevaan maailmaan. Netti ei ole ainut kapistus kotona,todd.näköisesti virtuaalinen maailma on monen laitteen kokonaisuus.Tiedämme liikaa asioista(tai luulemmeko että tiedämme kun kaveri tekee esim ig päivityksen?)..paha olo tarttuu kaverilta kaverille,kohtaammeko läheistemme kuulumisia kasvotusten?,netissä kirjoitukset saavat helposti ja nopeasti valtaa ja tukea:uskon että jokainen löytää sieltä kaltaisensa kaverin ja paketti on valmis.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaapista ulos tuleminen voi auttaa irti häpeästä. Kuva: Herkkä mies

Sen jälkeen, kun kirjoitin blogiini olevani vanhoillislestadiolainen ja biseksuaali, olen käynyt asian tiimoilta useita keskusteluita ja seurannut hämmentyneenä julkaisusta seuranneita reaktioita. Osasin tietenkin odottaa, että asia on monenlaisia, ristiriitaisiakin tunteita herättävä, mutta välillä olen kohdannut puheita, joita on ollut vaikea ymmärtää. 

Minua on kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Tekstin jälkeen olen saanut kuulla usein viestin, että saa sitä olla, mitä vaan, mutta pakkoko siitä on kirjoittaa. Minua on jopa kehoitettu lopettamaan kirjoittaminen kokonaan. 

Moni on ollut huolissaan minusta, parisuhteestani ja perheestäni, koska kirjoitan tällaisia. On ollut huoli, että lapsiamme voidaan alkaa kiusata ja jotkut ihmiset alkavat välttellä minua, joten menetän kavereita. On myös kyseenalaistettu kertomisen järkevyys, koska olisi sittenkin voinut olla parempi olla kaapissa. Ja totta kai kertomista on pidetty myös julkisuustemppuna. 

Isoa ristiriitaa on koettu myös uskoon liittyen. Jostain syystä asiasta kirjoittaminen tuntuu asettavan uskoni ja siihen liittyvät tarkoitusperäni kyseenalaiseksi. 

Tämä teksti ei oikeastaan ole vastaus kenenkään väitteisiin, eikä puolustus kenenkään luuloihin, vaan enemmänkin vain omia pohdintojani tästä kaikesta. Siitä, mitä tämä kaikki on merkinnyt itselleni ja toisaalta jollekin toiselle. Entä oliko julkituloni hyvä ja tarpeellinen asia?

Olen ymmärtäväinen ihminen. Ehkä joskus liiankin, sillä saatan venyä ymmärryksessäni jopa minua satuttavan puheen yli. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampi minun on ymmärtää, miksi en olisi saanut kirjoittaa tästä itseäni ja niin montaa muutakin ihmistä koskevasta asiasta. Tuo teksti ei satuttanut ketään, ei tuominnut ketään, eikä sen vaatimus ollut muuttaa väkisin ketään tai mitään. 

Se oli kertomus minun kokemuksestani. Tarina, jonka tarkoitus oli kertoa, että meidän ympärillämme on paljon erilaisuutta, joka olisi hyvä nähdä ja ymmärtää. Asioita, joista pitäisi pystyä puhumaan avoimesti ja kunnioittavasti, jotta niistä ei tulisi hyvinvoinnille vahingollisia. 

Näiden vastauksien jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti.

Olisiko tuo tarina sitten pitänyt jättää kertomatta? Olen saanut satoja yksityisiä viestejä, joissa on todettu: "Kiitos, kun kirjoitit!" Niissä viesteissä on ollut paljon kipua ja yksinäisyyttä, lohdun kyyneliä ja vapautuneita sydämiä. Joku sai rohkeutta puhua ensimmäisen kerran ja joku helpottui kuullessaan tutun tarinan. Osa halusi vain osoittaa tukensa ja kertoa, miten tärkeä on puhua myös tästä. 

Ja yhdessä mieleeni painuneessa puhelussa kuulin nämä sanat: ”Mun silmät aukesi. Enhän mä oikeastaan voi päättää, että mikä mun lapsen seksuaalinen suuntautuminen on. Ja jos ne onkin jotain muuta, kuin heteroita, en mä halua tuomita niitä omilla puheillani ja ymmärtämättömyydelläni.”

Näiden vastausten jälkeen on vaikea sanoa, ettei olisi kannattanut kirjoittaa julkisesti. Varsinkin, kun tämä teksti oli yksi keino vapauttaa minut vuosien vankilasta itseni sisällä. Ja anteeksi itsekkyyteni, mutta se on minulle tärkeämpää, kuin ne ”kaverit” tai ”läheiset”, jotka eivät kykene enää yhtäkkiä kohtaamaan minua niin kuin ennen. 

Se, että teksti herätti myös niin voimakasta puolustautumista, ”huolta” ja tuomitsemista, kertoo vain siitä, miten ennakkoluuloisesti ja häpeään sidottuna seksuaalivähemmistöt vieläkin usein kohdataan. Joten sen sijaan, että nuo reaktiot saisivat minut katumaan kirjoitustani, ne saavat minut vakuuttuneeksi, että on erityisen tärkeää, että asiasta kirjoitetaan ja keskustellaan. 

Jos jotain olen työni ja oman terapiani kautta oppinut on se, että se mikä herättää voimakasta häpeää, pois sulkemista ja torjumista, kaipaa eniten kohtaamista ja käsittelyä. Se on toimiva ohjenuora ihan meille jokaiselle yksilölle sekä yhteisölle. 

Vaimon vieraskynä: ”Tällaisena minä näen Samuelin”

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Samuel Jyrinki (@herkkamies) jakama julkaisu

 

Kommentit (2)

Arka kohtaaja
1/2 | 

Minua häiritsee se ajatus että olisi (vastakkain asettelu) normi-en usko että on, me ollaan jokainen erillaisia, vaikka ei julkisesti itsestämme puhuttaisi.
Toisena mietin - on sinulla kestettävää, koita kestää jos joku ei sinua uskalla tai osaa kohdata. Julkinen ulostulo hämmentää ja pelottaa. Niin harvan kanssa puhutaan seksuaalisuudesta ja tiedän, jos puhuttais olisi kirjoa enemmän kuin uskoiskaan. Sinulla on myös valtava ase, julkisuus, se pelottaa ihmisiä... Ihmiset jotka eivät ole osanneet sinua kohdata, tarvitsevat ymmärrystä ja armoa, on se sitten ujoutta/arkuutta tai uhmaa ja rohkeutta.
Toivon että jokainen saa kulkea omaa polkua, rakentaa omaa polkua, sen niittää jonka kylvää. Onnea valitsemallesi tielle🙏

Arka kohtaaja
2/2 | 

Täytyy vielä jatkaa....Minä uskon ettei ihmiset pahuuttaan kohtele huonosti/jätä kohtaamatta...vaan taitamattomuuttaan sekä pelkoa tuntien. Ajattelen että se ei ole minulta pois, vaikka sattuukin....siitä voi aina oppia ihmisistä ja itsestä. Tämän kirjoitan koska olen niin monesti kokenut vastaavaa.
Rakastetaan ja annetaan anteeksi, ihmiset kaipaavat sitä ja se tulee takaisin❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018