Kirjoitukset avainsanalla ahdistus

Kuva: Herkkämies

Oli tavallisen maanantain lounasaika. Kävelin kohti Lidlin kassajonoa bataattikeitto ja tuore tiskiltä noukittu leipä kädessä. Aamulla työviikon aloittanut palaveri oli sujunut kohtuudella, joskin keskittyminen oli ollut hieman hankalaa. Ehkä väsyttää vain, selitin itselleni hieman oudoksi käynyttä oloani. Astuin lähemmäksi kassajonoa, johon pari muutakin oli ujuttautumassa samaan aikaa. Sitten kaikki muuttui. Maailma hyökkäsi joka suunnasta sumuisena aaltona ja rutisti näkökenttäni pieneksi pisteeksi. Joku painoi minua alas, pieneksi ja suojattomaksi. Pelko iski hyökyaaltona. Se vyöryi kohisten läpi kehon ja peitti alleen kaikki äänet. Oli pakko paeta. Selvisin autolle loputtoman tuntuisen matkan. Sitten tulivat kyyneleet. 

Tuossa hetkessä ymmärsin, että tarvitsen apua. Elämääni hiipinyt ahdistus oli jotain muuta, kuin pientä stressiä. Se oli sisälläni oleva möykky, jota en enää jaksanut torjua. Tähän saakka olin selviytynyt ja suojautunut. Olin järkeillyt, selittänyt ja suorittanut kaiken pois. Olin pistänyt aina kaikki muut itseni edelle. Nyt se ei enää riittänyt, oli alettava kohtaamaan ja käsittelemään minua itseä. Oli myönnettävä, että minä olen yksi niistä monesta suomalaisesta, jotka kärsivät ahdistuksesta tai saavat paniikkikohtauksia. 

Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa.

Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa. Varsinkin, kun se on henkilökohtaista. Ei ole helppo paljastaa, että on saanut paniikkikohtauksia. Ei ole helppoa puhua siitä, että välillä ahdistaa niin paljon, että vaipuu sikiöasentoon kylpyhuoneen nurkkaan. Tai siitä, että on sairauslomalla, koska ei yksinkertaisesti ahdistukseltaan kykene töihin.

Myönnän, että myös ihmisten reaktio pelottaa, kun julkaisen tämän tekstin. Valitettavasti mielenterveyteen liittyvät ongelmat eivät ole vieläkään maassamme asia, josta voi puhua avoimesti ja ilman pelkoa. Sen olen saanut nyt omakohtaisesti kokea.

Mielenterveysongelmiin on sidottu historian saatossa niin paljon häpeää, että vieläkin tuo häpeä istuu olkapäälle joka kerta, kun ihminen joutuu asian kohtaamaan. Siinä se istuu ja hokee: "Olet heikko. Kukaan ei ymmärrä sinua. Nyt et puhu tästä mitään. Vaikene, vaikene, vaikene." 

Ongelma on niin syvällä kulttuurissamme, ettei lääkäri edes ajattele asiaa, kun ehdottaa diagnoosin pois pyyhkimistä sairauslomatodistuksesta. Sillä enhän tietystikkään halua kenenkään tietävän ahdistuksestani. Pohdin tuossa hetkessä, että pyyhittäisiinkö todistuksesta pois käden murtuminen? Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?

Mutta näin ei ole ja juuri siksi kirjoitankin tätä blogiini. Mielenterveydestä ja sen ongelmista pitäisi pystyä puhua yhtä helposti, kuin syysflunssasta.

Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Mietin pitkään, kannattaako minun julkaista tätä. Miksi kertoisin itsestäni julkisesti jotain näin henkilökohtaista? Mutta sitten ajattelin niitä lukemattomia miehiä ja naisia, jotka elävät saman asian kanssa. Jotkut salaavat kaiken, toiset ovat ehkä pystyneet kertomaan jollekkin. Monet eivät ole uskaltaneet hakea apua, vaan turruttavat itsensä addiktioihin. Joku menee tänäänkin töihin niin ahdistuneena, että pelkää sydämensä loppuvan. Ja joku vanhempi voi tälläkin hetkellä itkeä lapsilta piilossa vessan lukkojen takana ja pelätä kauheita ajatuksiaan.

Siksi minä julkaisen tämän ja toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monen. Toivon, että tämä antaa rohkeutta puhua näistä asioista, joita ei oikeasti tarvitse hävetä. 

Minut löytää myös Facebookista ja Instagramista, tervetuloa seuraamaan! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (11)

Jyllannin suomineito
Liittynyt2.5.2017
1/11 | 

Tämä oli oivaltava:

"Enkö olisi yhtälailla voinut laittaa ahdistukseni päälle vaaleanpunaista kipsiä ja mennä keräämään siihen hyväksyviä nimmareita samalla, kun vastaan ihmisten kiinnostuneihin kysymyksiin tapahtuneesta?"

Tämä olisi oikeus ja kohtuus. Hienoa kun kerroit tarinasi.

Med venlig hilsen, Terhi.

Torey
2/11 | 

Mä olen päättänyt, että vaikka nää on henkilökohtaisia asioita, niin kirjoitan niistä. Mun ei tarvitse kertoa mitä olen keskustellut terapiassa jne. mutta voin rehellisesti kertoa häiriöstäni. Pari blogitekstiäni aiheesta löytyy täältä:

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/07/05/minulla-on-ahdistuneisu...

https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/06/21/mielenterveyshairio-sur...

Jos kiinnostaa lukea. :)

Mamma87
Liittynyt2.6.2019
3/11 | 

Olen nyt löytänyt blogisi. Mielestäni kirjoitat aivan uskomattoman hienolla tavalla. Osaat kuvailla asioita joita pohdit ja saat sen jotenkin tekstiksi asti. Itse mietin monesti aivan samantyylisiä ajatuksia, mutta en osaisi kuvailla niitä näin hyvin. Parisuhteesta, vanhemmuudesta ja kaikesta. Olen samaa mieltä myös tästä mielenterveyteen liittyvästä tekstistäsi. On aivan suuri vääryys, että ihmiset joutuvat häpeämään esimerkiksi ahdistusta. Olen monesti monesti nähnyt kuinka ihmiset viimeiseen asti peittävät ahdistuksen ja masennuksen sisälleen, koska heidät muuten tuomittaisiin jotenkin vaillinaisiksi. Tai sitten ei tuomittaisi, mutta he pelkäävät että se tehtäisiin. Toivon todella, että moni lukisi näitä tekstejäsi. Aivan todella tärkeää asiaa sinulla niissä. Kiitos niistä. Täytyy näyttää nämä myös miehelleni.

N-85
5/11 | 

Kuvailemasi kuulostaa oikein tutulta. Aloin tietyn vuoden jälkeen saamaan mm. töissä paperinipuista paniikkeja, kun en yhtäkkiä enää ymmärtänyt lukemaani tekstiä. Samaten kaupassakäynti eli ihmisten ilmoilla käynti oli hikeä ja tuskaa. Aloin käydä tuntitöissä vähemmän ja samalla lukittauduin kotiin neljän seinän sisälle, unettomuuskin alkoi kalvaa.
Aloin etsiä apua itselleni. Lääkäri nro 7 löysi alkavan kilpirauhasen vajaatoiminnan ja samalla passitti psykologille. En löytänyt sen kanssa yhteistä säveltä, kun uskoin enemmän ihmiselimistön pieniin molekyyleihin kuin siihen kokonaisvaltaiseen psyykkeeseen, joka koostuu jo liian monesta asiasta :). Kilpirauhaslääke auttoi paljon oloon, mutta ei kuitenkaan palauttanut ennalleen siihen mitä olin joskus ollut terveenä. Esim. autolla ajo ja ihmisten näkeminen aiheutti edelleen täyden sumun päähän, huippailun ja hikoilun.
Olen ollut aina kiinnostunut ruoasta ja ravitsemuksesta, mutta vaikka laskeskelin, että saisin tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet tietyillä ruuilla sekä muutamalla lisävitamiinilla, ne eivät lopulta riittäneetkään.
Kävin labrassa ilman lähetettä mittaamassa oleellisimmat vitamiini- ja hivenainetasot. Tuloksista näin, että elimistössä ei ollut tarpeeksi rautaa, jodia eikä seleeniä.
Ja nyt täytyy myöntää, että vuoden kestäneellä lisävitamiinien napsimisella sekä ruokamäärän lisäämisellä paniikit ym oireilut ovat lähes kokonaan poistuneet.
Joskus pahasti nälkäisenä saattaa vielä menettää kontrollin, mutta se on vain syötävä hyvin ja säännöllisesti.
Ei kannata nyt suoraan ajatella, että itselläkin olisi juuri noista hivenaineista puutetta. Se täytyisi käydä mittaamassa, kun on kuitenkin ihan yksilöllistä.
Mutta oireisiin ei kannata ikinä mukautua, vaikka kuinka olisi se olo, että ”no tällainen mää vain olen”. (Teinpähän tuon virheen myös alkuun). Elämää haittaavat oireet johtuu aina jostakin ja ne on korjattavissa, kunhan syyn löytää.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle!

Mammuli
6/11 | 

Olen täysin samaa mieltä N-85 kanssa. Tyttäreni sairastui viitisen vuotta sitten yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön ja paniikkihäiriöön. Olin ihan satavarma, että joku fyysinen syy täytyy olla taustalla ja niin olikin. Kilpirauhaslääkityksen, pitkäaikaisen rauta- ja vitamiinitankkauksen jälkeen oireet ovat pysyneet kurissa. Vaikeinta on ollut oikeastaan vain lääkäreiden osaamattomuus tässä asiassa.

Kaisaella
7/11 | 

Todellakin huippua että kirjoitit avoimesti! 😊 Samaa harrastan itsekin. Aivan liian usein ihmiset kätkevät haavojaan sisälleen ja jäävät niiden kanssa yksin. On hyvä kuulla, että muillakin on haasteita. Ei täällä yksin täydy jaksaa tallustaa. ♥

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Herkkä mies. Sellainen minä olen. Elämääni rikastuttavat myös neljä ihanaa lasta ja sydämestään asti kaunis vaimoni. 

Tässä blogissa miehen maailma saa olla herkkä ja kaunis. Kirjoitan parisuhteesta, vanhemmuudesta ja miehuudesta. Kerron miltä ne tuntuvat ja koitan ymmärtää, miten niiden kanssa olisi hyvä elää. Joskus vain ihmettelen ihmisen elämää kaikkine väreineen ja koitan antaa sille sanoja.

Tervetuloa seuraamaan! 

-Samuel Jyrinki

Facebook

Instagram

Pinterest

Jos sinua kiinnostaa yhteistyö kanssani:

Laita sähköpostia

Blogiarkisto

2019
2018