Cp-vammaisuus ei välttämättä näy päällepäin. Kuva Hemilapsen matkassa

Olen monen monta kertaa miettinyt kuuluiko tässä vain käydä näin. Lääkärin sanottua ensimmäisen kerran CP-vammainen, tiesin, mitä käsite piti sisällään. Ainoastaan se oli eri, että meidän lapsemme CP-vamma oli lievä. Itse olin aikanaan toiminut henkilökohtaisena avustajana enemmän ja vähemmän vaikeasti CP-vammaisille.

Työ oli hyvin erilaista kuin kaupan kassalla työskentely, mitä olin ennen avustus hommia tehnyt. Se oli paljon enemmän läsnäoloa vaativaa työtä. Paljon murheiden kuuntelua ja arjen suunnittelua. Monesti työpäivien jälkeen olin todella väsynyt. Mietin, kuka jaksoi elää tällaista elämää päivästä toiseen. 

Työ, mitä olin aikanaan tehnyt auttaakseni muiden lapsia, osui minua nyt omaan nilkkaan

Tiesin, millaista arki cp-vammaisen lapsen kanssa oli. Olin nähnyt sellaista arkea ja tavallaan pelästyin ajattelemaan tulisiko meidän arki olemaan samanlaista. Kuntoutuksessa ja lääkäreissä ravaamista. No tulihan siitä.

Diagnoosien varmistuttua yksi asia oli selvä: työ, mitä olin aikanaan tehnyt auttaakseni muiden lapsia, osui minua nyt omaan nilkkaan. Ajattelin kohtalon pelleilevän kanssani. Näyttävän minulle, mitä tiedän ja mitä en. Loppujen lopuksi huomasin, että tiesin paljon asioista. Ja se tuntui pelastavan todella paljon.

Vältyimmekö pahimmalta? 

Jos olisimme saaneet lapsen, jolla olisi ollut sydänsairaus tai autoimmuunitauti, asiaan perehtyminen olisi vienyt oman aikansa. Tiedon hankkiminen ja sen etsiminen olisi voinut tuottaa paljon harmaita hiuksia. Nyt ei tarvinnut olla niin pihalla kaikesta, mitä alussa pelkäsimme. 

Vaikka en ole taikauskoinen, jossain määrin uskon näiden asioiden tapahtuvan opettaakseen meille jotain 

Haluan ajatella, että tietyllä tasolla kaikella on tarkoituksensa. Vaikka en ole taikauskoinen, jossain määrin uskon näiden asioiden tapahtuvan opettaakseen meille jotain. Ehkä arvostamaan elämän pieniä asioita entistä enemmän? Huomaamaan, että elämämme pahimmat pelot ovat voitettavissa? 

Elämässä on paljon epämieluisia asioita. Kukaan ei kysynyt oltiinko me valmiita tällaiseen epämukavuuteen, josta tiesimme, ettei ollut poispääsyä. Oli pakko sopeutua ja todeta kohtalolle: otetaan se mitä annetaan eikä valiteta, vaikka olisikin tehnyt mieli tehdä niin. Ja niin maan perhanasti.

- Päivi - 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista

Blogiarkisto

2019