Pienten hetkien arvostaminen on tärkeää. Kuva Hemilapsen matkassa

Synnytyskokemus on sellainen asia, mikä ihmisiä tuntuu kiinnostavan. Enkä yhtään ihmettele. Onhan kokemus sellainen, mistä ei voi etukäteen tietää laisinkaan, millainen kokemus on tulossa. Eteen tulee asioita, mihin ei voi varautua, vaikka kuinka suunnittelisi, millaisen synnytyksen haluaisi. Itse en ole kumpaakaan synnytystä suunnitellut sen suuremmin.

Toiveina on ollut synnytysasento ja kipulääkitys, kaikki muu on mennyt sen mukaan, mitä itse synnytys tuo tullessaan.

Viimeiset viikot ennen vauvan syntymää olivat kituviikkoja, koska jännitys ja muistot ensimmäisen lapsen raskausajasta ja synnytyksestä tulivat mieleen liian elävinä. Loppuun asti jännitin syntyykö toinen lapsi terveenä. Onneksi tuo tunne ei kuitenkaan vienyt kaikkea keskittymistä synnytyksessä. Jännitys oli koko ajan läsnä, mutta kun tosi toimiin päästiin, kivut olivat onneksi ne mitkä saivat unohtamaan ajatuksen:

Mitä jos vauvasta näkee, ettei kaikki olekaan hyvin? Toisaalta oli hyvä, että kivut olivat niin kovat, ne veivät ajatukset pois omista peloista.

Synnytyskokemus on jokaiselle erilainen

Maanantaina 5.8 klo 10 asennettiin ballonki, jonka jälkeen odoteltiin. 4h supistelujen jälkeen supistukset tyssäsivät ja vasta illalla alkoi tapahtua. Salissa kalvot puhkaistiin kello 18.50 ja vauva oli sylissä klo 22.50.

Kolme tuntia kipeitä supistuksia ja huutoa toivat syliin kauan odotetun palkinnon. Terveen vauvan.

Silti ajattelen: vauva on terve. Niin oli myös Mikael syntyessään. Samat kotiinlähtö tarkastukset tehtiin molemmille lapsille eikä Mikaelista huomattu mitään siinä vaiheessa, vaikka infarktin sanotaan tapahtuneen raskausaikana.

Raskausaikana kerroin pohtineeni paljon sitä, kuinka tulee seurattua tulevan vauvan merkkejä, jotka paljastivat Mikaelin kohdalla jonkin olevan vialla. En halunnut liikaa aloittaa kyttäyslinjaa, mutta kyllä sairaalassa tuli katsottua melko tarkkaan, miten vauvan jalat ja kädet toimivat.

Kyllä siinä alkoi miettiä, että tuleekohan tässä vainoharhaiseksi.

Milloin silmä ei auennut tarpeeksi, milloin iho punoitti liikaa, milloin oli liian unelias vauva, milloin tissillä oltiin liian vähän aikaa.

Onneksi mies huomasi melko pian, että aloin tuijotella vauvaa taukoamatta. Hän osasi kauniisti sanoa, että ei lähdetä tähän hommaan, että kytätään vaan nautitaan uudesta tulokkaasta. Se meni kieltämättä sydämeen asti ja rakkauden tunne oli mieletön. Päätimme saman tien yhdessä, että ei murehdita. Nautitaan pienestä ihmeestä, jonka olimme saaneet. Kaikki oli mennyt tosi hyvin.

Olisi kurjaa ajatella kaiken sen ihanan tunteen menevän hukkaan, koska käytimme aikaa murehtimiseen.

Vaikka pelot olivat läsnä ennen ja jälkeen synnytyksen, eletään päivä kerrallaan. Vauvan ihailu auttaa ja saa muistamaan, miten pitkä odotus oli, ja miten kivun sekä tuskan kautta vauva tuli tuotua maailmaan. Silti en voi, kun ajatella: Mikael on isoveli. Siis isoveli. Se tuntuu uskomattomalta. En ole enää yhden lapsen äiti. Minulla on kaksi ihanaa poikaa <3

-Päivi-

Muistathan matkamme instagramin puolella :) pääset seuraamaan matkaamme tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista

Blogiarkisto

2019