Hymystä suruun ja surusta hymyyn. Kuva Hemilapsen matkassa

Meille on kotiin viimeisen 3kk aikana rantautunut sellainen tapaus, että se tuntuu sekä hermoissa, että arjen jaksamisessa. Ennen kuin Mikael aloitti päivähoidossa käymisen, tunsin vahvaa syyllisyyttä ja kaipua lasta kohtaan jo ennen kuin päiväkoti ehti edes alkaa. Ajatus kuitenkin muuttui nopeasti. Viikko päiväkodin aloituksesta aloin odottaa seuraavaa päiväkoti päivää melkeinpä minuutteja laskien. Huomasin helpotuksen ja avun, mitä päiväkoti toi arkeen.

Suurin nautinto oli oma-aika, jota ei tarvinnut hakea enää kodin ulkopuolelta. Sai istua sohvalla koko päivän syöden herkkuja ilman, että kukaan oli niitä kärkkymässä.

Meidän perheessä asuu vahva temperamentti

Mikaelin vahvan temperamentin ansiosta ei ole tarvinnut pohtia, miten poika pärjää päivähoidossa, missä on muitakin lapsia. On pikemminkin tullut mietittyä, miten muut pärjäävät meidän pojan kanssa. Sen verran temperamenttinen tapaus ollaan perheeseen saatu.

Vaikka arjessa kiskotaan välillä hiuksia päästä, on ajatuksissa aina se, miten tomera luonne vie pojan kuntoutumista eteenpäin. Kun hän jotain haluaa, hän tekee sen. Hemiplegiasta huolimatta. Tämä tulee tulevaisuudessa olemaan pelastus, koska poika on menevää sorttia, aktiivinen kuin mikä ja haluaa olla muiden lasten kanssa vahvasti mukana leikeissä. Päiväkodissa opittiin katsomaan muilta mallia mm. kävelyyn sekä osoittelemaan kehon osia sormilla.

Oikean käden heikkous on otettu päiväkodissa huomioon ja hoitajat valvovat parhaansa mukaan, ettei Mikael istu w- asennossa.

Olen näistä asioista hyvin helpottunut, ja onnellinen. On tullut tunne, että poikaan jaksetaan nähdä vaivaa ja hänen sairautensa otetaan huomioon.

Lapsen oma tahto

Kotona on tullut enemmän ja vähemmän taisteltua vahvan temperamentin kanssa. Vaikka neurologi, miten kehuu tämän olevan vain hyvä asia, ottaa hän näkökulmaksi toispuoli heikkouden. Ei niinkään sitä, miten ihanaa vanhemmille on vääntää jokaisesta asiasta joka kerta, aamusta iltaan.

Onhan se hienoa, että lapselta löytyy omaa tahtoa. Ja enemmän ja vähemmän on normaalia omata lapsi, joka on tämän ikäisenä lähestymässä ensimmäistä uhmaikää.

Se menee aikanaan ohi.

Kyllä kohta helpottaa.

Kaikki lapset käyvät nämä vaiheet läpi.

Näitä lauseita sitä tuppaa jankuttamaan itselleen joka päivä. Miten sitä muuten jaksaisi päivästä toiseen, jos ajattelisi, ettei tavaroiden heittely, jatkuva romahtelu ja vanhempien uhmaaminen olisi normaalia. Vai onko se?

Mikaelin kuntoutus on saanut hyvän lähdön kesätauon jälkeen. Käsi kuntoutuu hyvin ja jossain vaiheessa syksyä saamme kokeiluun sähköhanskan, jonka pitäisi auttaa enemmän käden aktivoitumisessa. Vaikka fysioterapiassa käyminen on ajoittain tappelua, kyllä se silti eteenpäin tuntuu vievän! 

Eniten toivon, että tämä vahva tahtoisuus ja päättäväisyys kantaa Mikaelilla pitkälle tulevaisuuteen. Toivon, että hän voi kokea voivansa tehdä elämällään, mitä itse haluaa <3

- Päivi - 

Muistathan seurata matkaamme myös Instagramin puolella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista

Blogiarkisto

2019