Pienen hämmästys on minulle hymyn paikka. Kuva: Hemilapsen matkassa

Jollain tavalla koen, että nyt ollaan viimein siinä pisteessä, että uskalletaanko huokaista helpotuksesta. Kauan piinanneet labrat ja neurologin käynti on nyt takana päin.

Labrat lähti suunnitellusti HUS asti. Niistä tutkitaan kuulema nyt kaikki mahdollinen. Todella toivon, että me ei saada parin viikon päästä puhelua, että alkaa uus ralli jonkun tutkimuksen suhteen. 

Olisi enemmän kuin ihanaa, että tuleva vauvavuosi olisi sellainen, että siitä muistaisikin jotain. 

Jos joku ei ole vielä lukenut meidän tarinamme alkua siitä, mistä kaikki alkoi, laitan tähän postaukseen valmiit linkit, joista pääsee katsomaan miten mikäkin tarina alkoi❤️

Mikael täyttää pian 1,6v. On kuukausi laskettuun aikaan ja pian meillä alkaa uusi vaihe elämässä. Mikaelin tarina alkoi tammikuussa 2018, kun meidän syliin laskettiin suloisin ja samalla likaisin nyytti ikinä. Siitä meni suurinpiirtein vuosi ja elämä olikin täysin erilaista, mitä sitä oli luullut. Normaalista arjesta tuli kuntoutusta ja tutkimuksia täynnä oleva arki, joka vei koville niin vanhemmat kuin muun arjen.

Silti päätettiin jatkaa eteenpäin. 

Päätettiin vetää yhteen hiileen ja auttaa lastamme parhaamme mukaan. Siinä samalla kun Mikaelia kärrättiin tutkimuksiin ja kuntoutukseen, oli toisena päivänä vauvan neuvola tai lääkäri. 

Keskittyminen oli jossain aivan muualla kuin masussa 

Olen saanut kyselyitä ja kommentteja siitä, miten uskalsimme tehdä toisen lapsen, vaikka ensimmäisen lapsemme tutkimukset olivat vielä kesken. Sanopa se. Tätä kun ei suunniteltu näin. Tää vain meni näin. Vauva2 raskaus eteni siten, että vauvakirja jäi täyttämättä ja neuvola-ajat pamahtivat aina yllättäen kalenterissa eteen. Keskittyminen oli jossain aivan muualla kuin masussa. 

Toivo Mikaelin terveydestä on enemmän kuin toivottu. Pelkään, etten muista vauvavuodesta mitään, jos meno jatkuu näin. 

Syy miksi haluan kelata tätä kaikkea takaisinpäin, on se että koen tarvitsevani sitä. Ennen kuin voin jatkaa eteenpäin. Ennen kuin voin täysin antaa anteeksi itselleni. 

Kirjoitin tekstin Terapian voima jakaakseni kokemuksiani siitä, miten paljon olen hyötyä saanut ulkopuoliselle puhumisesta. Nyt kun olen molempien raskauksien aikana käynyt juttelemassa, en enää laiminlyö terapian voimaa enkä ajattele sen olevan "vain masentuneita varten". 

Rehellisesti sanottuna en tiedä oltaisiinko me tehty toista lasta, jos ensimmäinen kierto ei olisi tärpännyt. Jos Mikaelin joulukuinen kohtaus olisi ehtinyt tulla ensin, olisiko se saanut jarrut päälle? Jos meillä onkin joku perinnöllinen sairaus tai geeni jonka vuoksi meidän lapsi ei ollutkaan terve? Eihän sitä koskaan tiedä. Tämän kokemuksen jälkeen uskon lähes minkä vain olevan mahdollista. 

Olisiko Mikael jäänyt meidän ainoaksi yhteiseksi lapseksi? 

Miten kerron lapseni sairastumisesta muille oli mielestäni yksi raskaimpia vaiheita tämän vuoden aikana, koska piti osata oikealla tapaa esittää lapseni sairastuminen/sairaus, ja samalla ilmaista se siten, että kyseessä oli ominaisuus/liikuntavamma/rajoite. Sana cp-vamma tuntuu nostavan ihmisissä edelleen tunteita pintaan, tiettyjen stereotypioiden valossa.

Kokiko siinä kohtaa saavan enemmän ymmärrystä kuin tukea? Ei kumpaakaan. 

Rakkaudesta lapseen 

Vuosi 2019 ei jää mieleeni hyvällä, vaikka hyviä asioita on tapahtunut ja tiedän, että tulee tapahtumaan! Väkisin jännittää ajatus siitä, onko vauva2 terve. Vaikka emme rakastaisi yhtään sen vähempää sairasta kuin tervettä lasta, oma jaksaminen ja parisuhteen kantaminen kaikkien asioiden halki mietityttää. Mistä haetaan voimaa kaikkeen tähän... Mikä ihmisiä kannattelee vaikeina aikoina... Itsellä se on tähän asti ollut rakkaus omaa lasta kohtaan. Halu tehdä kaikkensa lapsen hyvinvoinnin ja terveyden eteen.

En koe tarvitsevani tervettä lasta ollakseni onnellinen tai kokeakseni, että kaikki on nyt hyvin.

Mutta ajattelen lasta, joka joutuu elämään sen kaiken läpi. Miten hän jaksaa olla vahva kouluikään, aikuisuuteen ja aina vanhuuteen asti, kun itsekin tarvitsen aina pieniä asioita arjessa, mitkä kantavat eteenpäin. Enkä minä ole edes se kelle tämä kaikki tapahtui. Poikamme oli se joka koki tämän. Hän ei sitä vielä ymmärrä. Mutta entä kun koittaa se päivä, että hän ymmärtää. Osaanko sanoa oikeat sanat? Osaanko tukea lastani oikein? Mikä on oikein???

Tässä kohtaa joku viisas sanoisi "älä murehdi". Tällä kertaa pystyn itse olemaan se viisas joka sanoo näin: en murehdi etukäteen vaan nautin elämästä. Pahoja asioita on maailma täynnä, mutta ne eivät voita minua.

-Päivi-

Matkamme jatkuu myös instan puolella! 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista