Kuva Hemilapsen matkassa

Viime aikoina on ollut tavallista vaikeampaa olla sinut sen asian kanssa, että kaupoissa ja leikkipaikoissa tulee vastaan pieniä lapsia, jotka osaavat jo puhua. Tiedän, ettei ole mitenkään ihmeellistä, ettei meidän kaksivuotias vielä puhu, mutta tottakai sitä miettii, mitä vahinkoa tuo aivoissa tapahtunut infarkti on todella tehnyt. 

Kun lapsi yrittää puhua, mutta et ymmärrä häntä 

Varsinkin viime aikoina on ollut todella selvää huomata, että Mikael ei vain mölise vaan selvästi tulee puhumaan meille. Hän odottaa vastausta. Katsoo meitä kysyvästi, kun ei ymmärretä. Pyydetään osoittamaan. Pyydetään näyttämään. Saadaan selville, mitä hän haluaa.

Kohta ymmärrän, mitä lapseni yrittää sanoa

Vie tuhottomasti aikaa saada selville, mitä lapsi tarkoittaa. Ja sitten on se hetki, kun lapsen sanoja ei vaan ymmärrä. Voi että sitä kiukun määrää. Yrität selittää lapselle, että äiti yrittää kyllä ymmärtää, mutta ei nyt vain onnistu siinä. Se tuskan ja surun määrä. Jankutat itsellesi, että kyllä kohta selviää, mikä homman nimi on. Kohta ymmärrän, mitä lapsi yrittää sanoa.

Puheterapia arvio on tulossa, mutta niinkuin mikään muukaan, ei mikään tapahdu hetkessä. Taas kerran odotat, milloin postista tulee kutsukirje. Kun olet toista kuukautta odottanut, ajattelet, että on parempi lopettaa odottelu. Se vain pahentaa oloa. 

Sydäntä särkee enemmän kuin päätä

Kaupassa, päiväkodissa, leikkipaikoissa tulee jatkuvasti vastaan lapsia, jotka osaavat puhua ja kommunikoida vanhempiensa kanssa. Välillä mietin, että sanooko pikkuveli ennen isoveljeä sanat, joita äiti kovasti odottaa. Milloin meidän poika sanoo "äiti, minä rakastan sinua?" On sydäntä särkevää huomata, miten oma lapsi ei ole lähelläkään sitä pistettä, että alkaisi puhumaan niinkuin muut samanikäiset lapset. 

Meidänkin lapsi oppii puhumaan. Sitten jonain päivänä. 

Mitenköhän sitä sitten lopulta reagoi, kun lapsi viimein sanoo kauan odotetun lauseen? Purskahdanko itkuun vai tuijotanko vaan eteenpäin? Jo tätä tekstiä kirjoittaessa alkaa itkettää. Nämä meidän rakkaat pienet ihmeet tuovat joka päivä enemmän tai vähemmän onnen tai surunkyyneliä. Onneksi meidän arjessa on tällä hetkellä menossa vaihe, joka on enemmän täynnä onnenkyyneliä. Vuoden 2019 jälkeen tätä tunnetta tarvitaan. Toivoa on aina. Meidänkin lapsi oppii puhumaan vielä jonain päivänä. Niin. Sitten jonain päivänä. 

- Päivi - 

Meidän perheessä on 2v hemiplegia lapsi, joka rikastuttaa arkeamme omalla energisyydellään ja päättäväisyydellään. Kiireinen ja välillä hyvinkin raskas arki antaa paljon, kun saamme antaa nyt vertaistukea muille. 

Hemilapsen matkaa voit seurata myös instan puolelta. Sivulle pääset tästä linkistä <3

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat