Kuva Hemilapsen matkassa

Olenko minä epäonnistunut äitinä? Tekeekö aina joku paremmin jonkun asian kuin minä? Olenko valmis hyväksymään, ettei kaikessa voi onnistua? Tunsiko pettymystä, kun minun lapseni ei ollutkaan täysin terve?

Missä asioissa onnistuin tänään? 

On niin monia asioita, joista voisi itseään syyttää. Iltaisin nukkumaan mennessä mietin päivän tapahtumia ja mietin, olisinko voinut tehdä jonkun asian paremmin? Olisinko voinut olla kärsivällisempi lapselleni? Miksen jaksanut olla enemmän läsnä, vaikka halusin? 

Olen pyrkinyt olemaan itselleni armollisempi 

Olen pyrkinyt oman äitiyden kautta jättämään taakseni ne tavat, joissa mietin omia epäonnistumisiani. Olen pyrkinyt kääntämään ajatukseni toiseen ja olemaan itselleni armollisempi: Missä asioissa onnistuin tänään? Mikä meni hyvin tänään?

  • Minusta oli pitkästä aikaa mukavaa, että isot lapset tulivat meille viettämään viikonloppua ja juhlimaan pikkuveljensä juhlia
  • Pojan kuntoutus otti askeleen eteenpäin ja yllätti positiivisesti
  • Sain onnenkyyneleet silmiin, kun huomasin miten paljon nautin käydessäni esikoisen kanssa kahden kaupassa <3
  • Mies heitti niin tyhmän vitsin, että siitä tuli todellisuudessa parhain vitsi ikinä

Miksi vanhemmuudesta täytyy kilpailla? 

Miksemme me voi olla onnellisia pienistä asioista? Miksi murehdimme, ettei joku asia ole niin hyvin meidän perheessä kuin toisessa? Miksi on ok ajatella, että oma lapsi kehittyy ja kasvaa juuri täydellisesti?

Koen, että vanhemmuudesta ja ennen kaikkea äitiyden onnistumisesta kilpaillaan. Ei hyväksytä toisten vanhempien tapoja kasvattaa lapsia. Asetetaan paineita. Asetetaan odotuksia. Mistään ei saisi valittaa. Pitäisi olla onnellinen nyky-yhteiskunnan tilanteesta. Miksi, miksi?

Pitäisikö olla vain hiljaa ja todeta kaiken olevan täydellistä? 

Jos valitat huonosta yöstä, joku muu on aina nukkunut huonommin. Jos kehut, että lapsesi osaa tehdä haastavia palapelejä, joku itkee sitä, ettei hänen lapsensa varmaan ole yhtä hyvä, koska ei innostu palapelistä laisinkaan. Jonkun lapsella on CP-vamma, mutta siitähän ei voi valittaa, koska naapurin tytöllä on parantumaton pitkäaikaissairaus.

Harmittaa. Kaduttaa. Miksi avasin suuni? Pitäisikö olla hiljaa vai kertoa, että kaikki on niin hiton täydellistä?

Sosiaalinen media

Kun avaat suusi sosiaalisessa mediassa, tehdään sinusta esimerkki jollekin asialle. Pian kilpailet 30 muun äidin kanssa siitä onko ok, ettei oma 2-vuotias suostu vielä laisinkaan potalle. Kumpi on tyhmempi: se, joka luulee ettei saa paskaa niskaan vertaistukea hakiessaan vai se, joka kehtaa tulla sanomaan vauva2018 foorumille, ettei kannata valittaa.

Pääasia, että vastaaja saa päteä johonkin asiaan liittyen, niinkö? 

Itse haen melkeinpä jokaiseen vauva tai lapsiarki ongelmaan avun/neuvon ystäviltä tai lääkäristä. Tuntuu pahalta, kun joltain kysyy netissä neuvoa ja vastauksena on jotain ihan muuta kuin, mitä kysyit. Pääasia, että vastaaja saa päteä johonkin asiaa liittyen, niinkö?

Välillä tuntuu, etten uskalla avata suutani pojan kasvuun, kehitykseen tai vammaan liittyen. Ajattelen valmiiksi olenko valmis käymään kilpailun loppuun, jos sellainen alkaa kysymyksestäni. Ja silti mietin: pitääkö paikkansa, että tyhmiä kysymyksiä ei olekaan?

- Päivi -

Arki on haasteellista kelle tahansa tilanteessa kuin tilanteessa. On taitoa pysyä vahvana. Olla oma itsesi. Seisoa omien päätösten ja uskomusten takana. 

Minä uskon itseeni ja siihen, että olen paras mahdollinen äiti lapsilleni. Muistathan sinäkin, että olet täydellinen äiti/isä juuri sellaisena kuin olet? 

Kilpaillaan lajeissa, ei kasvatuksessa. Vanhemmuudessa ei palkintoja jaeta. 

Meidän perheessä ei kilpailla paremmuudesta. Meillä vedetään yhteen hiileen. Yhdistetään uusarki+avioliitto+ruuhkavuodet ja CP-vammainen lapsi. 

Mitä siitä saadaan? 

Käy kurkkaamassa instasta CP-vammaisen lapsen arkea, jossa täydellisyyttä on olla omana itsenä <3 

Sivulle pääset tästä linkistä

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen äiti, jonka lapsella todettiin vuoden ikäisenä aivoinfarktin seurauksena spastinen hemiplegia. Laitetaan sekaan vielä uusioperhekuvio, heinäkuussa syntyvä vauva ja ammattikorkeakouluopinnot. Blogissani käsittelen millaista sairaan lapsen kanssa elämä ja arki on. Millaisia haasteita me elämässämme koemme?

Sairaan lapsen kanssa eläminen ei aina ole itsestään selvyys, mutta elämä kantaa!

Hemilapsen matka jatkuu myös Instagramin puolella.

Tervetuloa seuraamaan!

Kiinnostaako kaupallinen yhteistyö blogini kanssa?

Laita viestiä Hemilapsen omaan s-postiin tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Päivi Pajunen

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat