Me olemme yhdessä vain lapsien takia. Siksi, että lapset eivät joutuisi kokemaan eroa ja heistä ei tulisi rikki menneitä avioerolapsia. Näin minulle kirjoitti kolmen lapsen äiti, joka haaveili samassa viestissä parisuhteesta, jossa saisi rakkautta ja läheisyyttä. Hän kirjoitti häpeästä, joka kasvaisi liian suureksi, jos hän lähtisi kolmen lapsen äitinä hakemaan itselle isompaa onnea.

Olen pitkään ihmetellyt, että mistä on tullut ajatus, että lapsille on haitallisempaa kokea vanhempiensa avioero kuin nähdä vuosia kestävä vanhempien välinen paska parisuhde. Miten sellainen lapsuus voi olla parempi, jonka joutuu elää arjessa, jossa vanhemmat eivät rakasta toisiaan, vaan sinnittelevät yhdessä, koska ovat saaneet ajatuksen tai heille on kerrottu, että lapsi menee pilalle, jos hän joutuu kokemaan vanhempiensa eron.

Mitäpä jos kuuntelisimme nuorta aikuista, joka kirjoitti minulle avoimesti lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Viestissään hän kertoi toivovansa koko nuoruuden, että hänen vanhempansa ymmärtäisivät erota, koska heidän yhteiselostaan ei tullut mitään. Hän kertoi ottaneensa sen jopa pienenä vittuiluna, että vanhemmat erosivat muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pois kotoa. Kyse ei ollut varmasti sattumasta, vaan vanhemmat antoivat itselle luvan erota lapsen muuton jälkeen.

Siinä, että elää parisuhteessa jonkun muun seikan vuoksi kuin keskinäisen syvän rakkauden, ei ole lähtökohtaisesti mitään oikeaa. Se on hukkaan heitettyä aikaa elämässä, jossa muutenkaan ei ole aikaa hukattavaksi. Kuinka surullista onkaan uhrata elämästään ison osan jonkun asian vuoksi, jota edes uhrauksen kohde ei arvosta. Miettikää nuoren miehen tarinaa. Hänen vanhempansa uhrasivat elämästään melkein kaksikymmentä vuotta, koska kuvittelivat, että heidän pitää tehdä se lapsensa vuoksi. Samalla lapsi toivoi, että vanhempansa olisivat ymmärtäneet erota ajoissa.

Lapsi, joka ei saa elää lapsuuttaan ydinperheessä tilastoidaan joksikin muuksi kuin ydinperhelapseksi. Minä en ymmärrä termiä ydinperhe. Mitä se oikein tarkoittaa? Minulle ydinperhe tarkoittaa sitä perhettä, jossa lapsi kulloinkin elää. Ei ole olemassa enää mitään yhtä oikeaa tai normaalia tapaa olla perhe. On lukuisia erilaisia tapoja olla perhe ja kaikki niistä ovat yhtä normaaleja. Kaikki niistä perheistä on ydinperheitä. Kaikista epänormaalin tapa lapselle elää perheessä, on sellainen perhe, jossa perheenjäsenet eivät rakasta toisiaan. Se on samalla kaikkein haitallisin ja surullisin tapa saada malli parisuhteesta.

Olenko huomattavan väärässä väittäessäni, että lapselle on kaikkein parasta elää sellaisessa perheessä, jossa hän näkee toisiaan rakastavat aikuiset. Eikä se ydinperhe tarvitse aina edes ympärilleen kahta aikuista. Yksikin aikuinen lapsen tai lapsien kanssa muodostaa yhtä hyvän ydinperheen. Jos ydinperheeksi lasketaan kuuluvaksi vain sellaiset perheet, jonka muodostavat lapsen lisäksi hänen biologinen isä ja äiti, niin sitä mallia voi hyvällä syyllä kutsua jo ydinperhefasismiksi.

Pitää uhrata oma onni lasten onnen edelle. Olen saanut monia tämän suuntaisia kommentteja kirjoittaessani eroista ja uusista rakkauksista. Kyllä, olen samaa mieltä, lasten hyvinvointi on kaiken edellä, mutta kysymys kuuluukin, onko lapsen onni nähdä vanhempi tai vanhemmat onnettomina? Lisääkö lapsen onnea se, että hänen biologiset vanhempansa elää parisuhteessa, jota ei oikeasti edes ole. Sekö on oikeasti lapsen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, että lapsi näkisikin elämässään yhden tai jopa kahden onnistuneen parisuhteen mallin?

Meillä ihmisillä tuntuu olevan tarve puuttua toisten ihmisten valintoihin, vaikka ne eivät meille mitenkään kuuluisikaan. Me kuvittelemme tietävämme toisten asioista paremmin kuin he itse tietävät. Kuinka loukkaavaa, vähättelevää, alentavaa ja rajoittunutta onkaan paheksua ihmisiä, jotka uskaltavat ja rohkenevat hakea elämälleen jotain isompaa onnea. Ja kuinka helppoa sieltä paheksumisen takaa onkaan nähdä se pelkuruus ja kateus rohkeita kohtaan, kun itse ei siihen koskaan kykene. Sieltä pelkuruuden poterosta onkin sitten hyvä ja helppo huudella itsestään selviä latteuksia ja ottaa raukkamaisesti esiin se iänikuinen lapsikortti ja syyllistää sen varjolla ihminen, joka hakee itselle jotain parempaa.

Eiköhän se kuitenkin ole niin, että lapsi haluaa nähdä vanhempansa onnellisena ja elämäniloisina. Ja jos joku pystyy vasta-argumentoimaan sen, että lapselle on parempi kasvaa ns. ydinperheessä senkin uhalla, että näkee noin 18 vuoden ajan vanhempiensa vihaavan toisiaan, niin haluan kuulla perusteet. Mitä häpeään tulee, niin häpeä kumpuaa sisältäpäin ja sillä ei ole usein mitään perusteita. Ihmiset, jotka kovaäänisemmin tuomitsevat, ovat ihmisiä, jotka voi huoletta heittää pois elämästään, sillä tilalle tulee varmasti ihmisiä, jotka ottavat avosylin vastaan.

Uskon ajatukseen, että kaikilla meillä on oikeus onneen. Ja jos onnea ei yrityksistä huolimatta saa vallitsevasta elämäntilanteesta, niin jokaisella on oikeus lähteä hakemaan sitä muualta. Sitä paitsi yhden ihmisen onni on usein jonkun toisen ihmisen onni, joka on taas jonkun kolmannen ihmisen onni. Onni lisää onnea, ilo lisää iloa ja rohkeus ruokkii lisää rohkeutta.

Uhrautuminen on pahinta mitä ihminen voi itselle tehdä. Se ei tuo muuta tullessaan kuin katkeran vanhuuden. Minä uskon enemmän rakkauden voimaan ja siihen, että rakkaus monistuu ja tuo tullessaan sitä onnea ja turvaa, jonka suojissa jokaisen on hyvä kasvaa ja olla.

Ja se on samalla määre termille ydinperhe: Paikka, jonka suojassa on hyvä kasvaa ja olla. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (33)

Erolapsi
1/33 | 

Tästä tekstistä unohtuu, että vanhempien kehno suhde toisiinsa ei lopu eroon. Yhteinen lapsi ja mahdollinen yhteishuoltajuus tarkoittavat, että vanhemmat joutuvat olemaan toistensa kanssa tekemisissä vielä eron jälkeenkin. Jos suhteessa on kitkaa, lapsi pääsee siitä edelleen osalliseksi. Olen itse elänyt tällaisen lapsuuden. Vaikka kumpikin vanhempani päätyi omalla tahollaan (varmasti parempaan) parisuhteeseen, erossa eläneistä, toistensa kanssa kiistelleistä vanhemmista on jäänyt omaan elämääni paljon käsiteltävää. Varsinainen kysymys lapsen kannalta siis ei ole se, ovatko vanhemmat erossa vai yhdessä, vaan se, miten he tulevat keskenään toimeen.

Vierailija

Tuo on yksi mahdollisuus, mutta useimmiten kehno suhde onneksi paranee kun pariskunta pääsee toisistaan eroon ja jatkamaan elämäänsä molemmat omilla tahoillaan. Sihen saatta mennä pari vuotta mutta on harvinaista että se kestäisi läpi loppuelämän.

lilla My
2/33 | 

Kiitos aivan mielettömän hienosta kirjoituksesta! Sinulla on sydän paikallaan <3

Eveliina1
3/33 | 

Kylläpä on hyvää tekstiä.

Valitettavasti näitä on paljon jotka kipuilevat liittonsa takia vuosikausia...ja lasten takia.Tuo pojan kirjoitus oli oikein avaava.

Itse erosin kaksospoikieni ollessa 4 vuotta ja meidän "ydinperhe" oli se että pojat asuivat viikko viikko vuoroilla isinsä kanssa ja minun.Pojat ovat nyt omillaan ja heistä on kasvanut tasapainoisia nuoria aikuisia joilla on sekä isä että äiti lähellä mutta eri kodeissa.

Toivon ,että ajatus kahden kodin lapsesta ei voi tulla tasapainoista tms. heitettäisiin romukoppaan ja toivon uskallusta kaikille tehdä ratkaisuja oman ja lasten onnen eteen <3

ärrä
4/33 | 

Hei! Kiitos kirjoituksesta, siinä oli paljon asiaa. Minun tekee silti kovasti puuttua tähän aiheeseen. Äitini on juuri eläköitynyt luokanopettaja, joka opetti samassa alakoulussa 35 vuotta. Hän oli onnellinen päästessään eläkkeelle, sillä ajat ovat kuulemma muuttuneet, eikä ainoastaan niin, että digitalisaatio on tullut korvaamaan oppikirjoja jne. Viime vuosien aikana trendiksi on tullut, että yhdellä n 20 oppilaan luokalla on 5-8 lasta, joilla on taustallaan ydinperhe. Ja valitettavasti se korreloi lapsen käyttäytymiseen ja koulumenestykseen. Äitini sanoo, että häntä harmittaa, kuinka lapset oireilevat koulussa, kun heillä on kotona rikkinäinen perhe, isästä ei tietoa, ja uudet, jatkuvasti vaihtuvat kuviot sekoittavat lasten päitä. Eronneiden perheiden lapsista läheskään kaikki eivät ole koulukiusaajia, mutta minun ja äitini 35 vuoden kokemuksen perusteella, jokaisella vastaantulleella koulukiusaajalla on ollut taustalla sekavat perhekuviot.
Minun vanhempani eivät aina olleet onnellisimpia yhdessä ja ajoittain riitelivät paljonkin. Pahin asia, mitä olisin viinut kuvitella, olisi silti ollut heidän ero. Vnhenpani ovat olleet 33 vuotta naimisissa. Siinä on minulle malli siitä, kuinka huonoista ajoista selvitään, ja pahoina hetkinä yritetään muistaa, miksi siihen toiseen aikanaan rakastui niin, että halusi lapsia hankkia. Kun tekee päätöksen, että hankkii lapsen, olisi minusta syytä taustalla olla tarpeeksi kauan aikaa yhdessä niin, ettei lapsi synny rakkausvaiheeseen/ensihuumaan. Koska se vaihe loppuu kyllä. Siinä vaiheessa kun tekee päätöksen uuden ihmisen synnyttämisestä, tulee uusi ihminen laittaa etusijalle, eikä seurata kulloonkin vaihtuvaa omaa onnellisuutta. Fakta on se, että ihmiset eivät tee tarpeeksi töitä toisten eteen, kaivaakseen esiin niitä syitä, mihin toisessa rakastui. Ihmiset ovat muuttuneet uskomaan, että rakkaus on suuria tunteita, ja jos se ei tunnu siltä, tulee erota. Fakta on kuitenkin se, että suuret tunteet ja kipinät laantuvat ajan myötä kaikilla. 30 vuotta avioliitossa säilyvät ne, jotka molemmat tekevät asioita toistensa eteen päivittäin, ja sitoutuvat tehtäväänsä lapsen turvallisen kasvuympärisrön taustalla ja muistavat, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella.
Seuraavaksi joku sanoo, että on poikkeuksia. On takuulla. Minä vain en ole elämässäni törmännyt yhteenkään eroperheen lapseen, joka olisi siitä nauttinut.
On mahtavaa, että ihmisiä kannustetaan onneen ja eroamaan jos siltä tuntuu, mutta voisiko joku kysyä aiheesta esim opettajilta, jotka joutuvat näiden oireilevien eroperheiden lasten kanssa kamppailemaan päivittäin? Toiseksi: jos minun vanhempani olisivat eronneet, olisin saanut hyvin erilaisen avioliittokäsityksen. Poikaystäväni äiti antoi pojalleen muutamien myrskyisten suhteiden jälkeen ensimmäisen parisuhdevinkin: "hanki sellainen tyttöystävä, joka tulee ydinperheestä". Ja tämä on varsin viisas ohje. Tutkimusten mukaan vanhenpien suhde vaikuttaa lapsen käsitykseen ja luonteeseen.
Kirjoituksessasi on paljon ihania asioita, ja lohtua niille, jotka eropäätösten kanssa kamppailevat. Minä kuitenkin pelkään maailmaa, jossa perheet vaihtuvat ja lapset seilaavat siellä sun täällä. Minä aion tutustua mieheeni niin kauan, että näen, jaksanko olla hänen kanssaan loppuelämän ajan. Jos päätämme hankkia lapsia, meistä tulee perhe ja perhe menee meidän edelle. Siinä suhteessa yritämme sitten muistaa päivittäin asioita, joiden takia aloimme seurustelemaan. Emme niitä, minkä vuoksi haluaisimme erota.

Vierailija

Olen niin samaa mieltä. Lisäksi en pidä tästä asettelusta että on vain kaksi vaihtoehtoa: kärsiä vanhassa suhteessa tai erota ja löytää uusi onni. Uskon, että monesti on mahdollista löytää siitä olemassa olevastakin suhteesta. Nykyajan ihmiset ovat vain liian kärsimättömiä ja mukavuuden haluisia tekemään sitä työtä, mitä se vaatisi ja etsimään hyviä asioita toisesta jopa silloin, kun vain ärsyttää. Minun mielestäni on ihan liian helppo ratkaisu erota, ja ihmiset antavat hetkittäisten tunteidensa viedä ihan liikaa. Ei voi olla oikein, että 75% lapsista on eroperheistä (kuten yllä eräs henkilö kirjoitti). Jotain on vialla ihmisten asenteissa, jos ajatukseksi on tullut se, että on ihan ok erota ja etsiä se uusi onni.

Eronnut isä

Tässä kommentissa paistaa sellainen virhe, että kirjoittaja ei käskenyt vaihtaa joka viikko uutta "isää" tai "äitiä" olen itse eronnut kolmen lapsen isä. Suhde lasten äitiin päättyi pitkän harkinnan tuloksena yhteisellä päätöksellä. Lapset olivat pieniä, nuorin alle vuoden ikäinen. Alkuun tapasin lapsia vain viikolla muutaman päivän ja viikonloppuja päälle. Lapset kasvoivat siis äidin ja isän kanssa erikseen. Omasta kokemuksesta tiedän että se oli lapsille hyvä juttu että molemmat vanhemmat olivat erossa, rakkaus jaettiin lapsiin. Lapset varttuivst isommiksi noin vuosi erosta alettiin siirtymään viikko-viikko systeemiin. Siihen siirryttiin hallitusti,
Pikkuhiljaa päiviä lisättiin isälle, kunnes aika oli kypsä viikko-viikko systeemiin. Kului noin kaksi kuukautta totutella. Puoli vuotta viikko-viikko systeemin jälkeen kaikki kasvukivut lapsilla oli käsitelty, neuvola auttoi paljon ja tärkeintä oli että lasten ajatuksia ja tuntemuksia kuunneltiin. Nyt paljon myöhemmin lapseni eivät edes tiedä millaista aika oli kun vanhemmat oli yhdessä. Nykyään minun perheeseen kuuluu, pojat,vaimoni joka on myös lasten kasvattaja, ei äiti ei vaan hän osallistuu lasten arkeen aktiivisesti. Pojat ovat ennakkoluulottomia, aktiivisia, ilosia. Itse en esitellyt lapsille ketään naista ennenkuin tapasin tulevan vaimoni, jonka tiesin että hän haluaa olla kanssani ja minä hänen kanssaan. Sitä ennen ei lapsille esitelty ketään joita tapailin. Lapset näkevät meillä tervettä parisuhdetta jossa on rakkautta, välittämistä, iloa. Kaikki nämä asiat ilman eroa olisi lapsilta jäänyt kokematta koska suhteemme lasten äidin kanssa oli riitainen, rakkaudeton velvollisuus. Kumman sinä valitsisit lapsillesi?

Ritu
5/33 | 

Olet oikeassa, mutta silloin kun lapsia aletaan tekemään parisuhteeseen tulisi kummankin miettiä, että onko se ollenkaan mahdollista sitoutua tähän ihmiseen 18 vuodeksi ? Jos vastaus on että ei, niin älkää tehkö lapsia. Myöskin ajatus että erotaan tai aletaan tekemään lapsia on mielestäni absurdi.

Huonon suhteen mallia ei kannata lapsille antaa, mutta sellainen suhde, jossa on huonoja ja hyviä aikoja ja niistä selvitään, on ihan hyvä suhteen malli.

Paljonkin olisi sanottavaa, vaan ei ehdi kaikkea nyt kirjoittaa. Mielestäni se, että pari yrittää yhdessä lasten takia, ei ole huono asia. Mutta silloin suhde pitää laittaa sellaiseen kuntoon, että se toimii hyvänä mallina lapsille.

Vierailija
6/33 | 

Huono liitto ei aina tarkoita sitä että vanhemmat eivät tulisi keskenään toimeen ja riitelisivät jatkuvasti. Vanhemmat saattavat tulla hyvin toimeen keskenään mutta silti liitosta voi puuttua rakkaus tai puoliso juo pitkin viikkoa töiden jälkeen. Näin ollen lapset eivät ehkä ymmärrä liitossa olevan mitään vikaa jos vanhemmat kuitenkin ovat hyvissä väleissä muuten. Erossa lapset sitten joutuvat juomisesta huolimatta yhteishuoltajuuteen, jos puoliso käy töissä ja muuten kunnollinen. Tuossa tilanteessa moni varmasti miettii, haluaako lastensa elävän vuoroviikot puolison vastuulla eikä sitten eroa. Vanhempien jo olemassa olevat henkilökohtaiset ongelmat eivät erossa mihinkään katoa. Lapset joutuvat niitä kohtaamaan erosta huolimatta tavatessaan vanhempiaan tai asuessaan heistä toisen kanssa vuoroviikot/viikonloput.

Vierailija
7/33 | 

Nykyään kuitenkin liian moni vanhempi lähtee etsimään omaa onnellisuuttaan eikä edes katso sitä korttia että oman vanhan parisuhteensa voisi pelastaa ja rakastua puolisoonsa uudelleen.

Jos parisuhteessa ei ole vakavia ongelmia kuten väkivaltaa tms. ja kyse on vain toiseen tottumisesta ja rakkauden hiipumisesta, on mahdollista löytää toinen uudelleen kun näkee vähän vaivaa. Toki on helpompi etsiä uutta rakkautta somesta, tinderistä, baarista koska "on oikeus omaan onneen". Nähkää ihmiset se oma rakas ja panostakaa suhteeseen. Pikkulapsiaika on lyhyt ja älkää antako suhteen loppua siihen.

Marika.
8/33 | 

Voi kuinka hyvä kirjoitus. Olen itse elänyt lapsuuteni riitelevien vanhempien kanssa ja pikkuveljeni kanssa monesti pohtinut, että eikö olisi vain parempi erota... Mutta kun täytyy noiden lasten takia pysyä yhdessä.

Vasta aikuisiällä - kun olen pohtinu oman parisuhteeni ongelmia - olen tajunnut, kuinka paljon vanhempien suhde on vaikuttanut omaan käsitykseeni parisuhteesta. Meillä ei kotona ole osoitettu hellyyttä ja rakkautta, joten en ensin osannut vastaanottaa tai saati antaa sitä omalle kumppanillekaan.

Toisaalta päiväkodissa töissä ollessa näkee myös niitä eron varjopuolia ja kuinka moni lapsi reagoi negatiivisesti vanhempien eroon. Mutta uskon kuitenkin että järkevä ja sopuisa ero on parempi lapselle kuin väkisin yhdessä oleminen...

Parisuhteeseen pettynyt
9/33 | 

Eroaminen ei ole aina molempien haluamaa. Ei lapselle tai lapsille sekään ole hyväksi, että toinen osapuoli lähtee onneaan etsimään muualta ja lapsi tai lapset jäävät surevat vanhemman luo. Menettäminen, jopa häpeä, konkreettiset ongelmat, kuten muuttaminen, rahapula jne. Jopa siinä voi toinen sitten olla rauhassa onnellinen ja elää täyttä elämää, kun toinen kantaa kaiken vastuun.

Smy
10/33 | 

Mä oon "rikkinäisestä" perheestä, eli mun vanhemmat erosivat mun ollessa niin pieni etten edes kunnolla muista eroa. Alussa eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, mun päätettyä että haluan vaihtaa vanhempaa kenen luona asun, eivät tulleet toimeen sitäkään vähää, mutta mun asiat pystyivät hoitamaan aina muuten asiallisesti; viikonloppuvaihdot yms.

Olihan siinä penskana paljon käsiteltävää, ja myöhemmin myös, mutta oon silti ollut aikuisuuteen ehdittyäni aina sitä mieltä että helvetin hyvä että erosivat. Jos ei erottuaankaan tuu toimeen kovin hyvin, niin ei sellaisessa tilanteessa yhdessä pysyminenkään anna lapselle hirveän ruusuista kuvaa parisuhteesta. Mieluummin ainakin omalla kohdallani olen nähnyt sen eron mahdollisuuden, enkä ole oppinut siihen että kaiken se kestää ja kärsii jne., koska jokaisella täytyisi olla lapsista huolimatta jonkun näköinen omanarvontunne.

Anb
12/33 | 

Tämä on se kipu, jonka kanssa on eletty jo 6 vuotta. Tiesin jo melkein alttarilla että syteen mentiin ja kovaa, mutta halusin täyttää yhteiskunnan normit ja tehdä ehjän perheen vatsassa kasvavalle lapselle.

Vierailija
13/33 | 

Totta toinenkin puoli... Itse olen nähnyt paljon lapsia ja nuoria, jotka vanhempien eron seurauksena ovat psyykkisesti sairastuneet, koulu ei ole enää kiinnostanut, unettomuutta, anoreksiaa, viiltelyä, kastelua, raivokohtauksia jne jne. Tämä on uhrattu vanhempien onnen alttarille. En todellakaan sano etteivätkö vanhemmat saisi erota ja on monia tilanteita että se on oikein hyväkin ratkaisu, myös lapsille. Mutta on vastuutonta väittää että vanhempien onnen etsiminen toisi onnea myös lapsille.

Parisuhteessa rakkaus ajan myötä muuttuu intohimoisesta rakkaudesta kumppanuudeksi. Ja onnellisuus on pitkälti myös asenne kysymys, eikä pelkästään parisuhde voi taata ihmisen elämänmittaista onnea.

Perhe tuo lapselle turvan, josta on hyvä ponnistaa omassa elämässä aikuisuuteen.

Vierailija
14/33 | 

Mina katson tata vahan eri kantilta - mielestani kaikilla vanhemmilla on lastensa takia ja oman itsensa ja puolisonsa takia velvollisuus tehda avioliiton eteen toita, jotta avioliitto pysyisi molempien osalta tyydyttavana. Ja toki jos homma ei siltikaan toimi, kun sen eteen on ensin tehty oikeasti toita ENNEN ensimmaisenkaan ongelman ilmestymista, niin ero on varmasti paras ratkaisu.

Mutta liian monessa tapauksessa vaan sattuu olemaan niin, etta papin aamenen jalkeen tehdaan lapset ja talot ja sitten havahdutaan parin vuoden jalkeen, ettei tama olekaan ihan samaa hommaa kuin haapaivana, joten on parempi erota - ja sitten puolustellaan sita silla, ettei aikuisten tarvitse uhrautua ja on lastenkin kannalta parempi ettei vanhemmat ole epatyydyttavassa suhteessa. No just. 

Perhe on pahin

Juuri näin!

Ei kai se samaa voi ollakaan kun nyt on 2+ ihmistä joiden tarpeet täytyy ottaa huomioon. Toki on parisuhteissakin ongelmia, mutta moni pari varmasti ajautuu erilleen ihan vain sen takia, ettei sitä yhteistä aikaa enää ole. Toisen täytyy aina olla vahtimassa lapsia ja toinen voi viettää sitten vapaata itsekseen tai muiden aikuisten kanssa. Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoja, saati sitten varaa palkata lastenvahtia, tukiperhettäkin on todella vaikea saada vaikka tarve olisi todellinen ja vanhemmat lopen uupuneita.

Tästä syystä monesti kuvitellaan, että vika olisi puolisossa vaikka vika on oikeasti yhteisenajan puute ja silkka mahdottomuus tehdä mitään vain kaksin. Silloin on helpompi erota, saa sitten kumpikin vuorollaan viettää vapaata. Samalla kuvitellaan, että se uusi kumppani on täydellinen kun tämän kanssa saa viettää aikaa ilman lapsia ja velvollisuuksia.

Meidän yhteiskuntamme myös suosii yksinhuoltajia, silloin kyllä saa apua. Kahden täysjärkisen, päihdeongelmattoman, työssäkäyvän vanhemman ainoa helpotus on ero.

Me odotamme aikaa taas kahden kuin kuuta nousevaa. Muistissa on onneksi vielä hämärästi se millaista elämä oli kaksin ilman lapsia. Puoliso on edelleen se sama upea ihminen, johon aikanaan rakastui. Jos olisimme silloin tiennyt millaista lapsiperheen arki voi pahimmillaan olla, olisimme vaalineet kahden aikuisen rauhallista yhteiseloa ja emme olisi ikinä perhettä perustaneet. Vielä pitäisi 15vuotta kärsiä.

Vierailija
15/33 | 

On myös pareja, joilla on liitossaan vaikeuksia, jopa niin suuria jumeja, että rakkauskin tuntuu välillä kuolleelta. Mutta silti he haluavat jatkaa yhdessä eteenpäin. Eivät halua luovuttaa, vaan nousta myrskyisten ja kolkkojen aikojen jälkeen uuteen aamuauringon pilkistykseen. Monesti kaikki on niin pienestä kiinni. Yksi hyvä sana tai katse saattaa riittää yhteyden uudelleen löytymiseen. Hyvät ja huonot ajat vuorottelevat pitkässä liitossa. Sellaista elämä on, valoa ja varjoa. Itse en voi heittää liittoani romukoppaan, vaikka olemmekin olleet vaikeuksissa jo kolmisen vuotta. Yhteistä elämää meillä on jo 24 vuotta. Ei täydellistä, vaan täydellisen epätäydellistä.

Vierailija
17/33 | 

KIIITOS! Aivan huippuhyvä kirjoitus ja osui niin naulan kantaan tässä ajassa. Juuri näin se on <3 <3

Mikkopoika
18/33 | 

Pitkän parisuhteen salaisuus: Muutoksen pelko, huoli taloudellisesta epävakaudesta ja "kaikki se eroamisesta koituva riesa".

Vierailija
19/33 | 

Itse pyysin äitiäni useita kertoja hankkimaan eron. Moni muukin läheinen tätä ajatusta puolsi ja perusteli vuosien ajan.
Äiti ei eronnut, koska oli alttarilla luvannut tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Vasta alkoholismin ollessa viemässä isää hautaa kohden ymmärsi äiti hankkia eron, suojellakseen meitä lapsia. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin isä kuoli. Kolme alaikäistä lasta jäi isättömäksi, mutta ei meillä isää ollut pitkään aikaan enää ollutkaan

Olisimme olleet onnellisempia ilman viimeisiä vuosia jatkuvassa pelossa. Nuoruutemme ei olisi tarvinut tahrautua varpaillaan olosta, väistelystä ja häpeästä. Ei meidän olisi tarvinnut pelätä, jos vanhemmat olisivat viheltäneet pelin poikki ajoissa.

Nyt omassa liitossani olen rehellisesti miehelleni kertonut tästä ja ilmoittanut, että meidän mahdolliset tulevat lapsemme eivät tule tällaista kärsimään. Otan asumuseron välittömästi, mikäli alkoholismi vie meistä jompaa kumpaa. Näin olen ohjeistanut miehellenikin.

Ehkä joskus ehjä
20/33 | 

Itse kasvanut oloissa jossa vanhemmat eronnut vasta kun kaikki me lapset lähdettiin kotoa. Jätti syvät jäljet meihin kaikkiin koska vanhempien välit niin huonot koko lapsuuden. Terapiassa korjaillaan nyt sitten tämän aikaan saannoksia.. Turvallisuuden tunne jäi uupumaan kun kotona oli niin kireä ja painostava tunnelma. Muistan rukoilleeni että vanhemmat eroaa ihan natiaisena kun riitelivät.. Huoh.. Rankkoja muistoja. Ei näin. Omille lapsilleni en samaa koskaan tekisi.

Vierailija
23/33 | 

Ero on varmasti pienempi paha, jos pitää valita ja muut keinot on käytetty suhteen eteen. Mutta elämä eronneena tai erolapsena ei ole rakkauden monistumista eikä yksisarvisia laukkaamassa auringonlaskuun. Se on exiä, nyxiä, uusia nyxiä, parhaimmillaan parhautta ja pahimmillaan helvettiä. En haluaisi vain uneksia onnellisesta nuoruudesta. Onneksi olen nyt aikuinen ja päätän itse ketä kodissani asuu. Ja onneksi vanhempani halusivat etsiä suurempaa onnea, en syytä heitä siitä. Mutta meillä rakkaus ei monistunut, ei tullut edes sitä turvaa. Kirjoitus on ihana ja voi kun voisin itsekin ajatella vielä yhtä naivisti. Se vain ei ole todellisuutta. 😢

Karpalo
24/33 | 

Parisuhdeterapiassa avautui minun ja vaimoni suhteen oikeat ongelmat. Jatkuvat tappelut jäi kun opittiin puhumaan niin että toinen ymmärtää. Jos on käsittelemättömiä traumoja niin ne heijastuu parisuhteeseen. Kun ongelmia käsittelee niin asiat muuttuu paremmaksi

niinpä
25/33 | 

Minä en ymmärrä tätä oman onnen ja edun tavoittelua toisten kustannuksella. En ymmärrä, miksi lapset laitetaan ja sitten aletaan miettiä, ollaanko onnellisia ja jos ei olla, niin tehdään uudet puolet. En ymmärrä, miten voi olla lapsen edun mukaista, että hän elää viikon yhdessä, toisen toisessa perheessä, missä on todennäköisesti molemmissa molemmat vanhemmat näitä uuden onnen etsijöitä. Minusta kyse ei ole uhrautumisesta, vaan vastuunkannosta, ettei tehdä ensin lapsia ja ruveta vasta sitten miettimään, kenen kanssa ne kasvattaisi mahdollisimman onnellisena. Elämässä onneaan ei voi muitten (esim. uusien kumppaneitten) varaan laskea, kuin oman itsensä. En vain ymmärrä, miksi näitä eroamisia oman onnellisuutensa lisäämiseksi pitäisi ymmärtää.

Vierailija
26/33 | 

Minäkin tiedän heitä, jotka ovat katkeroituneet kun vanhemmat eroavat vasta sitten kun lapset ovat aikuisia. Mutta avioeroja seuranneena ja kokeneenakin tiedän myös sen, että aina ne erotkaan ei toimi. Jos suhde ei ole alunalkaenkaan kunnossa, niin kuinka moni sitten osaa hoitaa avioeron hienossa yhteisymmärryksessä? Jotkut, niitäkin olen nähnyt. Myös niitä, joissa tappelu jatkuu avioliiton päättymisen jälkeen lasten välityksellä. Avioliitossa lapset katselivat tappelua sivusta, avioeron jälkeen toimivat aktiivisina pelinappuloina. Meikäläisen neuvot: ehkäisy, ehkäisy ja ehkäisy. Siis ei avioerojen ehkäisy, vaan ihan lisääntymisen ehkäisy. Ja sitten kun on tarkkaan harkittu, niin sen jälkeen sitoutua hoitamaan vanhemmuuden tehtävä loppuun, yhdessä tai erikseen, lapsen etu eellä.

Vierailija
27/33 | 

Tämä kirjoitus sai minut vihdoin tajuamaan minkälaista elämää olemme kolmen lapseni kanssa eläneet vuosia. Jatkuvaa kireyttä, alkoholia, pelkoa siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Vihdoin yli vuosikymmen jälkeen uskalsin itselleni myöntää että ei, tämä ei ole sellaista elämää mitä minä haluan elää. Tällä hetkellä elämme uudessa "ydinperheessä", jossa kaikilla meillä on hyvä ja tasapainoinen olla. Lapset ovat rauhallisempia, nukkuvat hyvin, nauravat paljon ja nauttivat elämästä. Ja mikä tärkeintä on ihanaa huomata millä tavalla rakkaus ja välittäminen on heille tuonut turvaa, sitä turvaa mitä ei aiemmin ollut. Vanhin lapsistani totesi hyvin yksinkertaisesti kun kerroimme erosta että hyvä niin voi nukkua rauhassa eikä tarvii pelätä. Olen kokenut että ero oli meidän perheelle parasta mitä on tapahtunut. Jokainen kokekoot asian miten haluaa mutta meidän kohdalla ero toi elämään uusia ihania ihmisiä ja kodin, jossa lasten on hyvä kasvaa.

Vapaaehtoisesti vaimo
28/33 | 

Mutkat vedetään kyllä aika suoraksi, jos tämän päivän erobuumia kritisoivat vanhemmat niputetaan vain omassa liitossaan pettyneiksi happamiksi sitruunoiksi, jotka eivät itse uskalla lähteä, vaikka haluaisivat. Ei nuupahtaneeseen liittoon jääminen ole pelkuruutta tai laiskuutta, vaan se on sitä sitoutumista. Malttia tehdä töitä, jotta liitto alkaa jälleen vihertää.

Oma parikymmentä vuotta pitkä parisuhteeni on kokenut jo vaikka mitä, niin ylä- ja alamäkeäkin, mutta yhdessä ollaan, koska niin on päätetty. Emme uhkaile erolla, ja voinkin luottaa täysin, että mieheni ei ole lähdössä minnekään, vaikka elämä olisi välillä vähän synkempääkin.

Ongelman edessä voimme myös suoraan kohdata sen ilman jättämisen pelkoa. Eikö ole paljon rohkeampaa myöntää, että jokin oma tapa tai piirre ei sovellu yhteiseen elämään, ja näin ollen myös muuttaa sitä? En voi esim. joogata joka aamu kaksi tuntia alasti saunalämpötilaan lämmitetyssä asunnossa, koska meillä asuu muitakin. Tai syödä aina viimeistä juustopalaa kysymättä muilta. Tai olettaa, että saan aina sanoa viimeisen sanan, vaikka lapsuudenkodissa olisin voinut niin tehdä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Pointti on siinä, että perheessä joustetaan, luovitaan ja myös luovutaan (herra paratkoon ihan oikeasti!) asioista yhteisen edun nimessä.

Toinen rankka yleistys on se, että rakkauden huumasta väliaikaisesti vähemmän nauttiva pari vain riitelee. Me emme riitele. Me vain elämme. Perhoset vatsassa ovat nukahtaneet ajat sitten, mutta niinhän pitkässä suhteessa käy. Eikä siinä ole mitään pahaa! Perhosten metsästys ei kuulukaan pitkään liittoon, yhdessä voi mieluummin bongailla vaikka lintuja. Rakastuminen on elimistön stressitila, jonka ei ole tarkoituskaan kestää lopunelämää. Perhosten perään juokseminen on valinta, joka johtaa siihen, että niitä perhosia jahdataan tulevaisuudessakin aina uudestaan. Sillä eihän ne perhoset pysy sen seuraavankaan rakkauden myötä, eikä seuraavan, eikä seuraavan, eikä seur... no tiedätte jo.

Siksi sanonkin, että liittoon sitoutumista ja jäämistä huonojenkin aikojen yli ei saa moittia tai vähätellä, vaan sitä pitää ihailla! Se ei ole uhriutumista vaan rakkautta.

Vierailija
29/33 | 

Itsekin toivoin monta vuotta lapsena ja yhä vaan aikuisenakin, että vanhempani ymmärtäisivät erota. Ei meitä lapsia helpottanut nähdä sitä jatkuvaa nälvimistä ja kulississa elämistä. Vielä tänä päivänä ne kaksi hölmöä leikkii parisuhdetta, missä ei koskaan ollut rakkautta. Naimisiin mentiin vahinkoraskauden takia ja yhdessä pysyttiin lasten takia. Tänä päivänä ei kuulema vaan voi enää löytää ketää.

No, ehkä ne kaksi hölmöä sitten vaan ansaitsee toisensa, kun eivät uskalla toivoa parempaa.

Ulla78
30/33 | 

Hyvä kirjoitus Sami!! :) Ajattelen pitkälti samoin, enkä tulkitse tekstiäsi miksikään aikuisen itsekkyyden julistukseksi.
Lapsena suurin toiveeni oli, että isä lähtisi pois. Hän oli pelottava, jatkuvasti humalassa ja kohteli äitiäni inhottavasti. Äiti takertui jääräpäisesti papin aameneen ja piti marttyyrinkruununsa. Kannoin kodin ahdistavaa ilmapiiriä mukana pitkälle aikuisuuteen, enkä koskaan ole osannut luottaa kehenkään. Terapian avulla olen päässyt sinuiksi asian kanssa ja ymmärtänyt, että menneisyys ei sanele minun elämääni. Rakkautta en ymmärtänyt lainkaan, ennenkuin nykyisessä suhteessa, onnellisesta ydinperheestä tulleen miehen kanssa, joka itse kävi läpi raastavan avioeron. Mutta hänkin erosi vasta kun lapset sitä pyysivät. Me kaksi rikkinäistä olemme yhdessä vahvoja. Tämä koti on onnellisin koti jossa olen koskaan elänyt. Joten ei, en pidä onnellisuuden tavoittelua itsekkyytenä.
Tässä asiassa ei ole mielestäni yhtä oikeaa vastausta tai mallia. Merkitystä lapsen kannalta on sillä, että kodin ilmapiiri on hyvä ja kaikkia kunnioittava, lapsi saa rakkautta, arvostusta ja huomiota. Ja tuntee olevansa turvassa ja voivansa luottaa elämänsä aikuisiin, lukumäärällä ei mielestäni ole väliä, yksi vai kaksi, eikä sillä ovatko vanhemmat biologisia, eronneita, heteroita tms. Ihmisen onni, sekä lasten että aikuisten, tulee tasa-arvosta, kunnioituksesta, yksilöllisyyden ja omien persoonallisen piirteiden ymmärryksestä, ymmärretyksi ja nähdyksi tulemisesta ja tietenkin rakkaudesta. Siitä että saa rakkautta ja saa rakastaa. Niin simppeliä ja niin vaikeaa. Lapsuuden kotiaan ei voi kukaan valita, mutta onneksi aikuisena saa päättää itse, millaisissa olosuhteissa elää, ja omalta osaltaan huolehtia, että tarjoaa saman kohtelun omalle perheelleen.

Vierailija
31/33 | 

Ihana kirjoitus ! Kyllä se vaan niin on että ei se ydin perhe ole se onnen mittari. Se riipuu ihan siitä millainen kasvatus siellä ydin perheessä on ollut. Olemme molemmat nyttemmin jo ex mieheni kanssa tulleet asuneet ja eläneet ydin perheessä. Ex mieheni perheen idea oli, että nainen pysyköön lestissääs, eli kotona hellan ääressä hoitamassa lapset ja kodin ja jos töihin haluaa mennä niin se on sitten oma asia se, mutta sekin tulee olla naisellinen ala. HAHAAH!! nykypäivänä.... Itse olen kotoisin perheestä jossa kotityöt jaetaan ja jokainen ottaa osaaa kodin hoitoon ja on ammatissa jossa tykkää.
Meidän pari suhteen ongelmat kasaantuivat juuri lapsen syntymään. Ex mieheni ajatteli, että nyt minä sitten jään kotiin ja hoidan miestä, kodin ja lapsen.. siinä järjestyksessä.. ongelmia alko tulemaan kun menin töihin ei naiselliseen ammatiin.. Jopa anoppini kyseenalaisti ammatti valintani ja etsi minulle "sopivampaa " työtä naiselle... Anopppini oli aina kritisoimassa sitä miten hoidan kotia.. kun meillä oli ihan vääränlaiset siivous luututkin.. Kun eihän sitä miestä voi vastuuttaa siivoamaan kun eihän ne osaa ja tekee sen ihan väärin.. HUHHHH!! ja nainen ei missään nimessä saanut ottaa sitä vasaraa ja naulaa käteen saatikka ruuvimeisseliä, kun nehän on miesten töitä.... Tälläisella asenteella ex mieheni oli kasvatettu parisuhteeseen.... Nyt onnellisesti parisuhteessa missä kotityöt jaetaan ja asunto ei näytä siltä että siellä asuu vain minä ja lapsi..

VieläJaksetaan
32/33 | 

Ei ole mitään yhtä tai kahta vaihtoehtoa, vaan suuri kirjo erilaisia elämäntilanteita ja henkilöitä, eikä kukaan voi antaa ohjeita toisille sen oikean tien löytämiseksi. Kun ottaa kantaa tällä tavalla (tiettyä ratkaisua suositellen), on itse asiassa jo päättänyt olla näkemättä asioita objektiivisesti. Itsekäskin voi olla monella tavalla, valitsipa eron tai suhteen jatkamisen. Se on kuitenkin selvää, että lapset useimmiten haavoittuvat näkyvästi eron takia, ja näin luultavasti tapahtuu vielä kotoa juuri muuttaneelle nuorellekin, joka voi olla varsin haavoittuvassa iässä. Aivan relevanttia on myös kysyä rehellisesti, kuinka suuri osa ihmisistä oikeasti ns. löytää onnen, eli elää upeassa parisuhteessa jopa vuosikymmeniä. Useimmat ihmiset olisivat toisten mielestä melkoisen 'rasittavia', jos pitäisi jakaa elämä sellaisen kanssa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat