Viikko 41

Aviomies osa 2

Lopetetaan teeskentely. Mennään kohti totuutta. Sitä ydintä miksi me olemme toistemme kanssa. Sitä yksinkertaista ajatusta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen on riippuvainen toisesta ihmisestä. Ei siihen tarvitse kuin lupa itseltään. Että hyväksyy ajatuksen. Että on riippuvainen toisista ihmisistä. Me tarvitsemme toistemme kosketusta. Se on samantekevää missä kohdassa elämämme kulkee. Me tarvitsemme toistemme ihoa. Sinkkuna sitä voi saada satunaisesti pienellä flirtillä oikeassa kohdassa. Se on pelkästään kaunista. Pujottaa sormensa hyvälle tuoksuviin hiuksiin ja vetää ihminen lähelleen ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä vasten omaa kehoaan. Tuntea hänen paljastettu vartalonsa vasten omaa vartaloaan. Tuntea toinen ihminen riisuttuna oman vartalon kosketettavaksi. Tuntea ihminen. Tuntea syli, jonka turvaa on janoten kaivannut. Tuntea. Vain tuntea. Edes hetkeksi. Se on pelkästään kaunista.

Minä olen parisuhteessa. Minä olen aviomies. Minulle se merkitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen kosketusta. En pärjää ilman sitä. Ilman sitä olen vailla. Haluan, että kun ojennan käteni, niin lähelläni on joku, johon kosketukseni osuu. Joku joka ottaa kosketukseni vastaan. Tai on välillä ottamatta. Että on joku ihminen, joka näkee sinut ja jolle näyttää itsensä. Siihen liittyy pieni ongelma. Se ajatus että maailmassa on virhe. Ja vaikka sen tiedostaa, niin ei uskalla näyttää sitä. Piilottaa osan itsestään. Koska onhan se rohkeaa paljastaa itsensä toiselle täysin avonaisena. Verille raavittuna. Puolinaisena. Ongelmaisena. Pelkää, että toinen ei hyväksy. Kavahtaa ja sulkee oven perässään. Minä olen ajatellut. Olen tullut johtopäätökseen. Että riisuisinkin itseni täysin alastomaksi hänen edessään. Seisoisin jalat tiukasti lattiaan liimattuna. Kaikki syvimmätkin naarmut esiin ottaneena. Ylväänä. Vailla mitään epäselvää. Sanoisin hänelle, että tässä on kaikki. Ja että tämä kaikki tulee kulkemaan läpi elämäni minussa. Että hyväksy tai ole hyväksymättä. Välimuotoja ei ole olemassa. Se tulee olemaan vaikeaa. Sillä itsensä paljastaminen valuttaa ihan kaiken ulos. Ja jos sitä ei hyväksytä, niin mistä palasista sitä sitten itsensä taas kokoon parsii.

Miksi helvetissä se on niin vaikeaa. Kumppanisi on paras ystäväsi. Hänelle pitäisi ensimmäisenä kertoa kaikki. Luottaa siihen että hän ei hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko. Sitähän se on. Inhimillinen pelko liian monesta pettymyksestä. Ainoa tapa silti. Kumppanisi on paras ystäväsi. Kenelle sitten voimme kaiken vuodattaa. Ja jos emme voi, niin onko kumppanuudella mitään arvoa. Eikö minun sinun aviomiehenäsi ole jopa velvollisuus kertoa sinulle asioista, jotka minua ilahduttaa, surettaa, pelottaa, vaivaa. Eikö minun pidä kertoa toiveistani, unelmistani ja vaatimuksistani. Eikö meidän ole tarkoitus olla toistemme puolella. Ihan joka tilanteessa. Me olemme valinneet toisemme, joten meidän pitää puolustaa toisiamme. Kuka muu sen tekee. Parisuhteessa me tarvitsemme toisiamme. Minä tarvitsen sinua. Haluan koskettaa sinua. Pujottaa sormeni hyvälle tuoksuviin hiuksiisi ja riisua itseni edessäsi paljaaksi. Niin että näet kaikki arpeni. Niin että näet kaikki haavani, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyt minut sellaisena kuin olen. Vastaat kosketukseeni ja kosketat takaisin. Vedät minut lähellesi ja riisut itsesi paljaaksi edessäni. Niin että näen kaikki arpesi. Niin että näen kaikki haavasi, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Niin että tule. Tule. Olen kävellyt puolitiehen vastaan. Sinun on kuljettava sama matka. Puolitiehen. Muuten emme tunne toistemme kosketusta. Muuten emme kohtaa.

Pysäytetään tämä hetki. Suljetaan kaikki muu paitsi tämä hetki. Ja vaikka tämä kaikki kuulostaakin aivan saatanan naistenlehdeltä, niin pysäyteään nyt tämä hetki. Katsotaan toisiamme silmiin. Katsotaan sitä kumppania, joka jakaa asuntolainan kanssasi. Katsotaan kuka hän on. Kuunnellaan kuka hän on. Tunnustellaan kuka hän on. Koska ei se ole niin itsestäänselvää kuin olettaisi. Koska voi tulla hetki jolloin häntä ei enää ole. Katsotaan häntä. Otetaan käsi käteen. Ollaan ihan hiljaa. Tunnustellaan. Vittu tunnustellaan vain toisiamme. Annetaan vieno hymy. Kerrotaan kuinka tärkeä hän on. Sanotaan että kuinka rakastetaankaan häntä. Kuunnellaan mitä hänellä on sanottavana. Sanotaan hänelle mitä tekee  mieli sanoa. Milloin sitten jos ei nyt. Vittu milloin sitten jos ei nyt ja kenelle. Hän on sinun paras ystäväsi. Kenelle muulle. Paljastetaan rajuimmatkin toiveet ja raastavimmat pelot. Milloin sitten jos ei nyt. Koska ei se aika oikeasti pysähdy. Jos sitä nyt emme tee, niin sitten emme koskaan. Aika on rajallinen. Katsotaan toisamme silmiin ja tunnustetaan että tarvitsemme toisiamme. Me niin tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme toistemme ihoa. Ja niihin haavoihin voi laittaa laastarin ja ne arvet ovat vain merkkejä elämästä. Merkkejä rohkeudesta että on laittanut itsensä peliin.

Minulla on huomenna kokonainen lauantai-ilta yksin. Se on niin hienoa, että sitä jopa odottaa. Silti häpeilemättä tunnustan tekeväni ikkunaan nenälläni merkkejä, katsoessani milloin hän palaa ja itkeväni onnen ja ikävän kyyneleitä katsoessani lastenhuoneen tyhjää sänkyä odottaessani, että milloin näen taas maailman kauneimmat 128 senttimetriä. Häpeilemättä siksi, koska olen ymmärtänyt että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja sanoessani niin, olen sanomisestani helvetin ylpeä. Koska minä ainakin tarvitsen toisen ihmisen ihoa. Ilman sitä olen vailla.

johnny cash-hurt

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram