Viikko 43

Sano minulle että olen hyvä.

Vuonna 2006 minusta tuli isä. Kahdeksan vuotta minussa on elänyt isyys. Rooli, jonka otin mieluusti vastaan ja rooli, josta en halua koskaan luopua. Olen eroisä. Näen lastani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Erot aiheuttavat sellaista. Ne ovat valintoja. Joka toinen viikonloppu minua on turha kysyä minnekään. En lähde. Tai jos lähden, minulla on lapsi mukana. Mikään ei ohita sitä yhdessäoloa. Rakastan sitä hetkeä, kun perjantaina haen lapseni koulusta ja kävelemme yhdessä kohti viikonloppua. Tuntuu kuin minuun laitettaisiin puuttuva pala. Maailma muuttuu kokonaiseksi. Menemme ehkä kauppaan. Ostamme donitsit ja vähät välitän siitä, että herkkupäivä olisi vasta huomenna. Vähät välitän siitä, että kengät jäävät kotona keskelle eteisen lattiaa. Vähät välitän siitä, että tytön huone on tunnin päästä jo täysin seksisin. Vähät välitän. Välitän siitä, että minulla on hänet ja se ilo yhdessäolemisesta peittää kaiken muun keinotekoisen sääntöviidakon. Seuraavana päivänä yritän olla enemmän sääntövanhempi. Usein epäonnistun. Usein lepsuilen. Usein katson sormieni lävitse. Se on vain helvetin vaikeaa toteuttaa sääntökirjaa, kun itsellä on ilo pelkästä yhdessäolosta. Siinä saattaa huomautus tukan harjaamisesta unohtua. Sitten mennään harjaamattomalla tukalla puoleen päivään. Tai iltaan. Mitä sitten. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Olen isä ja minulla on onnistumisen oikeus. Minulla on teoria. Kasvatuksesta. Se voi olla väärä. Tai oikea. Samantekevää. Se on minun teoriani, jota toteutan. Läsnäolo voittaa kurin. Huonosti käyttäytyvä lapsi haluaa huomioita ja jos sitä ei muuten saa, niin käyttäytymällä huonosti. Lapsi, joka saa huomiota harvoin häiriökäyttäytyy. Meillä on salapaikka. Se on tässä ihan lähellä. Sellainen pieni metsikkö, jonne käymme aina piilottamassa jonkin esineen, aarteen. Se voi olla vaikka keppi. Seuraavana päivänä käymme katsomassa, onko aarre vielä paikalla. Tunti lapsen kanssa ulkona, jonka jälkeen lapsi leikkii helposti kaksi tuntia yksin. Hän on saanut huomionsa, jota lapsi kaipaa ja tarvitsee. Mä muistan yön lapsuudestani. Heräsin kesken unien. Isä ja äiti olivat lähteneet. Laitoin kengät jalkaani ja menin rivitalomme edessä olevalle mattotelineelle seisomaan. Mä luen lapselleni iltasadun. Sen jälkeen hän sanoo minulle, että pidä ääniä ja käy välillä katsomassa. Hakee turvaa. Haluaa nukahtaa tietoisuuteen, että on turvassa. Mä käyn ovella katsomassa. Hän nukahtaa. Kai mä ylisuojelen, mutta jos lapsi pyytää turvaa, niin mitä muuta isä voi tehdä kuin antaa sitä. Mä olen kolmekymmentäkahdeksan ja haen itsekin välillä turvaa. Että on joku, jonka käteen kätensä laittaa. Joku joka on läsnä. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Mun vanhemmat ovat eronneet. Vähän liian myöhään, mutta ovet kuitenkin. Mä olen heidän lapsi vieläkin. Minulle on samantekevää kuinka hyvä tai paska heidän parisuhteensa on ollut. Mä arvioin heidät vanhemmuusasteikolla. Kuinka hyviä vanhempia he ovat minulle olleet. Kaikki muu on samantekevää. Muutama viikko sitten tuli televisiosta MOT-ohjelma, joka käsitteli huoltajuuskiistoja. Siinä ihmiset vajosivat niin pohjaan, että menivät siitä läpi. Ohjelma kertoi vanhemmista, jotka estävät tapaamiset lapsen toiselta vanhemmalta. Puhuivat lapsen kuullen pahaa toisesta vanhemmasta. Sairaimmat yksilöt tekaisivat valheellisia rikosilmoituksia lapsen toisesta vanhemmasta varmistaen, että sulkee lapsen elämästä toisen vanhemman. Ohjelman ainoa lohdullinen sanoma tuli eräältä kaksikymppiseltä nuorelta mieheltä, joka oli kokenut rajun huoltajuuskiistan lapsena. Hän sanoi, että onneksi hänellä on täysi-ikäisenä oikeus tehdä omat ratkaisunsa. Hän ei ole nähnyt kumpaakaan vanhempaansa kahteen vuoteen. Ihan syystä. Surullisinta siinä on, että samalla lapsi menetti molemmat vanhempansa.

Me kävelimme siinä kaupan parkkipaikalla. Tuuli niin paljon, että lehdet lensivät joukkona takeillemme. Me nähtiin, että lehtiä oli viereisellä puistikolla valtava määrä. Juoksimme niitä kohti. Heitimme lehtiä ilmaan. Teimme kasan ja hyppäsimme päälle. Peitimme itsemme niistä. Lapsen ilmeestä lauloi riemu. Mä lauloin mukana. Lokukuu vieritti pimeää iltapäivän päälle. Illalla kävin kolmannen kerran lastenhuoneen ovella. Silloin lapsi oli jo nukahtanut. Pidin silti pieniä ääniä. Jotta lapsi kuulisi unensa läpi olevansa turvassa. Jotta olisin hänelle syli silloinkin kun emme näe toisiamme.

Sohvalla mietin, että olenko riittävän hyvä.

pekka streng- auringon lapsi

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram