Viikko 51 ja 52

Kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa sä olet mun kulta.

Ne sanat kannattaa sanoa, vaikka ei joka ilta siltä tuntuisi. Jäi meiltä muutamana iltana sanomatta. Ne sanat ennen nukkumaanmenoa. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tärkeitä sanoja, joilla päivän paino muuntuu unen keveydeksi. Sanat, jotka antavat aamuisin kuuluvalle herätyskellon äänelle tarkoituksen. Syyn painaa nuppi alas ja nousta kohti uuden päivän painoa. Ne jäi sanomatta riidan tehdessä pesän lakanoidemme uumeniin. Nukahdimme selät vastakkain ilman keveyden synnyttämiä sanoja. Unet yöllä olivat raskaina raahautuvia askeleita. Aamut vain vaivoin jäykin ajatuksin nousevia silmänluomia. Ei niitä liikaa ollut. Useimmiten sanat johdattelivat meidät iho ihoa vasten yhteen ja unet saivat kirkkaat reunat, joiden sisällä oli turvallista nukkua. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tarkoittaen, ei tavasta. Miten päivät voisi kauniimmin lopettaa?

Mä istuin siinä sun vieressä. Mä sanoin sulle, että teen parhaani, mutta sen parempaan en pysty. Sanoin, että sen on riitettävä, mutta taisi olla kuitenkin niin, että en sanonut ääneen. Mielessäni ajattelin, että riittääkö se kuitenkaan. Välillä kävin huoneessa, jossa nainen kyseli minulta, että mikä estää minua nousemasta enemmän näkyviin. Mikä estää minua tulemasta kuulluksi. Tai niinkuin suomalaisen artistin Riston sanoin; mikä estää olemasta ihan kaikki. Revin huoneessa olevat vanhat lehdet ja puhelinluettelot pieniksi paloiksi ja huusin sisältäni ulos perkeleitä, jotka ovat tähän asti estäneet. Nainen huoneessa kutsui sitä traumaterapiaksi. Kävelin huoneesta ulos ja en tuntenut ulkona olevaa katua jalkojeni alla. Pyyhin pölyjä itsestäni ja asetuin vaimoni viereen istumaan ja sanoin ääneen, että tämän on riitettävä. Nousin ylös, katsoin itseäni peilistä ja hymyilin. Aloin kertoa ääneen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Se aiheutti iltoja, jolloin menimme nukkumaan selät vastatusten, mutta enemmän se aiheutti päiviä, jolloin vesisadekin tuntui pelkästään auringon hikoilulta. Mä aloin tulla tasoihin ja riitojen hetkillä avasin suuni ja se kaikki tuntui niin vapauttavalta. Maailma ei kadonnut ympäriltä ja aiemmat pelot tuntuivat vähemmän pelottavilta.

Mun lapsi ei saanut unta. Hän pyysi minulta, että kävisin kurkkimassa ja pitäisin ääntä. Jotta hän saisi varmuuden, että maailma pysyy paikoillaan hänen nukkuessaan. Mä kävin. Menin välillä hänen viereensä ja silitin hiuksista. Sanoin, että isi on tässä aina kun tarvitset isiä. Istuin sängyn laidalla ylväänä ja itsevarmana. Tämä on minun tapani toteuttaa vanhemmuutta. En osaa kuria, kovuutta. Korvaan sen läsnäololla, pehmeillä sanoilla, suojelulla. Ja kyllä mä sen voin myöntää, suojelen välillä liikaa. Olen itselleni armollinen. Teen vain parhaani ja se riittää. En halua enää epäillä. Nainen huoneessa sanoi minulle, että turvattomuutta kokenut saattaa helposti suojella liikaa. Pyysi olemaan itselle armollinen. Kävelimme kauppaan. Tai lapseni pomppi tasajalkaa, niinkuin lapsilla on tapana pomppia. Hän otti kaupan pihassa kädestäni kiinni. Minulle nousivat kyyneleet. Sanoin, että itken ilosta. Vähän niinkuin kovasti nauraessa alkaa kyyneleet valua poskia pitkin. Mä aloin tulla vanhemmaksi joka haluan olla. Sanoin sen maailmalle ääneen. Toteutan pehmeitä arvoja. Sitä mitä aina ennenkin. Sitä että läsnäolo voittaa kurin ja kovuuden. En mä osaa kuria. Minulla on oma tapa kasvattaa. Sanon sen ääneen maailmalle ja peilikuvalle joka hymyili ja iski silmää minulle.

Vuoden viimeiset viikot. Vuosi parisuhteestani. Mä olen oppinut sanomaan sinulle asioita, joita en osaa tehdä ja jota en ole. Mä olen raivannut menneisyydestäni esteitä, jotka ovat olleet kulkuni tiellä. Mä olen tehnyt sen ilman voimaa ja kyynerpäitä. Nainen huoneessa soitti bongorumpua ja pyysi minua kävelemään korostetun hitaasti, jokaista askelta tarkoin miettien. Hän käski minun nostaa käteni niin korkealle kuin ne vain nousevat ja mä kävelin ja mä nostin ja samalla tulin kulkeneeksi lähemmäksi miestä, joka oikeasti olen. Miestä, joka riittää sellaisenaan itselleen ja varsinkin läheisilleen, joiden vuoksi mies kätensä huoneessa käveli. Ja se mies kuunteli rummun ääntä ja lauloi samalla Riston laulua; mikä estää olemasta ihan kaikki. Mies tiesi, että se kaikki istuu lauantai-iltaisin hänen vierellään kolmen istuttavalla sohvalla ja mikä tulee sen kaiken lisäksi on vain johdannaista. Ja kun lauantai-ilta valuu verhoksi ikkunaan, mies sanoo sohvilla istuville kaikille rakastavansa heitä sydämensä pohjasta ja käytyään kurkkimassa ja pidettyään ääniä toiselle uneen asti, pyytää jäljelle jääneen viereensä, taipuu omalle puolelle sänkyään ja sanoo ne sanat, jotka noin kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa vuoden aikana sanotaan ja käy iho ihoa vasten.

Aamulla hän nousee ja peilikuva vinkkaa hänelle silmää kuin flirttaillen. Uusi vuosi on alkanut.


mikä estää olemasta ihan kaikki

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram