Muistan sen päivän, kun aloin itkeä. Itkeä niin kuin suomalainen mies itkee, sisäänpäin. Olin ehkä seitsemän ja ilta oli nimeltään perjantai. Minut laitettiin hakemaan naapuritalosta isäni. Hän oli juonut niin paljon viinaa, että hänen jalkansa eivät kantaneet kuin rappusille asti. Minun teki mieli itkeä, mutta ei minulla ollut aikaa. Piti olla valmiina toimimaan jos tarve niin vaatisi. Huolehtia, että kaikki menee parhain päin.

Mutta kyllähän minä itkin. Se itku ei vain näkynyt ulospäin. Samana vuonna sain astmapiipun. Hengittelin sitä silloin, kun henki ei ollut kulkea. Aina kun kyyneleet alkoivat valua ulospäin, imaisin astmapiipusta sisäänpäin ja kyyneleet vaihtoivat suuntaa. Aloin pelätä kuolemaa, niin kuin seitsemänvuotias kuolemaa pelkää, ymmärtämättä mitä se tarkoittaa. Toiset puhuivat taivaasta, että sinne kaikki lapset pääsevät. Toiset sanoivat, että taivaaseen pääsee vain kiltit lapset. Minua kiltimpää ei enää voinut olla. Mietin, että onko taivaassa pikkuautoja ja saako sinne ottaa oman lempiautonsa mukaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin yö oli jo saapunut valon puolelle. Minä seisoin silti varjon puolella. Niin minulle sanoi äitini, joka seisoi sänkyni vieressä ja näytti huoneeni seinässä olevaa julistetta. Olin saanut julisteen jonkin lehden mukana. Julisteessa tummaihoinen lapsi piti vaaleaihoista lasta kädestä ja julisteen alareunassa luki teksti, rakkaus ei väriä katso. Äitini osoitti tummaihoista poikaa ja sanoi minulle ilmeettömästi, että hänestä on aina tuntunut, että minä olen pimeyden lapsi. Saatoin äitini takaisin sänkyyn. Seuraavana aamuna äitini vietiin pois. Hänkin puhui paljon taivaasta, että olisiko siellä pehmeämpää kuin oikeassa maailmassa. Minun teki mieli itkeä, mutta ei minulla ollut aikaa. Päiväkirjaani tein merkinnän, että tänään minusta on tullut pimeyden lapsi.

Muistan sen päivän, kun aloin itkeä. Itkeä niin kuin suomalaisen miehen kuuluisi itkeä, ulospäin. Se itku ei aivan hetkessä loppunutkaan. Istuin autossa kaupan parkkipaikalla. Olin ehkä kolmekymmentäviisi ja takapenkillä oli kasa täysiä pahvilaatikoita. Verkkokalvollani oli kuva ikkunan takana seisovan lapsen katseesta. Itkin ensin syyllisyyttä, ikävää ja eroa. Itkin samalla niitä itkemättä jääneitä itkuja. Olin pieni lapsi kotirappusilla, joka olisi kaivannut syliä ja lohdutusta. Olin huoneessani oleva nuori, joka olisi kaivannut rohkaisevia ja kannustavia sanoja. Olin ihminen, josta valui ulos vuosien piilotettuja suruja. Olin mies, jolla oli takana kolme rikkimennyttä rakkautta. Halusin aukaista auton oven ja huutaa, että voisiko joku vain tulla ja pitää kiinni, ottaa syliin, lohduttaa, halata. Sanoa minulle, että kukaan ei kuole siihen rappusille, että minä en ole pimeän lapsi, että kaikki ei ole vain minun syytäni.

Olen uskaltanut itkeä viisi vuotta näkyvästi. Olen tullut ulos sisäänpäin itkevien miesten kaapista. Olen mies, joka itkee, itkevä mies. Itkun seassa ulos on tullut myös sanomatta jääneitä sanoja ja monen sukupolven takaisia patoutuneita tunteita. Haluan, että vapaudun sukupolvien välissä olevasta kahleesta. En ole vielä aivan valmis, mutta tiedän, mitä minun on tehtävä. Minun pitää myöntää itselleni olleeni väärässä. Pitää uskaltaa tunnustaa syyllisyytensä. Minä olen halunnut olla aikuisenakin se kiltti lapsi, joka on pitänyt muista huolta, alistunut muiden tahtoihin ja tähdännyt toimillaan sinne kilttien lasten taivaaseen. Olen ollut läheisriippuvainen, tahdoton marionettinukke, jota toiset ihmiset ovat langoilla liikuttaneet ja se on ollut vain omaa kuolemanpelkoa ja heikkoutta. Olen yhtä syyllinen ja syytön kuin kaikki muutkin ovat.

En pelkää enää kuolemaa. Olen noussut aamuun, jossa maailma on kuin hieman raollaan olevat rakastetun huulet, joihin omat huuleni voi liimata ja suudella niin pitkään, että huulista kaikkoaa kaikki kosteus. Olen noussut aamuun, jossa maailma on kuin alaston vartalo, jota rakastella niin pitkään, että sitä ei tahdo enää koskaan lopettaa. Olen lakannut tekemästä tulkintoja ja kysyn suoraan. Olen lakannut nieleskelemästä kyyneleitä ja itken suoraan. Olen lakannut kävelemästä sivulta ohi ja tulen suoraan kohti.  Olen tullut ulos ahtaasta kaapista, jonne olen itse itseni sullonut.

Haluan tulla esiin sellaisena kuin olen. Haluan rakastaa sillä tavalla kuin haluan rakastaa. Haluan rakkauden näkyvän sormenjälkinä vartalon jokaisessa sopukassa. Haluan rakkauden maistuvan huulillani makealta ja suolaisesta ja haluan sinun maistavan sen rakkauden suoraan huuliltani. Haluan rakkauden tuntuvan kevyenä kosketuksena ihollani, vartalosi painona sylissäni tai ikävänä ja kaihona johonkin sellaiseen, jota ei ehkä edes ole.

Niin minä haluan rakastaa. Niin minä haluan olla mies. En minä mitenkään muuten tätä osaa tehdä. Tämä on minun tapani rakastaa ja olla mies. Minä olen oman elämäni rakastaja ja nyt kun kyyneleeni ovat alkaneet virrata oikeaan suuntaan, niin minusta tuntuu, että valutan kyyneleiden seassa niin paljon myös rakkautta, että varmasti ei tule jäämään siitä paitsi.

Täältä tullaan loppuelämä!

Teksti on omistettu kaikille ihmisille, jotka ovat olleet lähelläni. Jokainen on aivan varmasti rakastanut niillä kyvyillä ja voimilla, joita on omannut. Olen kiitollinen siitä kaikesta. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija

Kiitos rohkeasta tekstistä ja elämänmuutoksesta.
Esimerkkisi rohkaisee meitä muita pimeyden lapsia.

Vierailija

Voi hyvä tavaton kuinka kaunista, ja niin rehellisen elämän makuista kerrontaa..! Sniiif.. <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat