Suora kysymys lukijaltani: ”Miltä tuntuu huorata itseään julkisesti sosiaalisessa mediassa ja hyötyä siitä?”

Ennen kuin vastaan esitettyyn kysymykseen, haluan kirjoittaa pienen välitilinpäätöksen blogistani. Olen kirjoittanut blogiani kohta kolmen ja puolen vuoden ajan. Toisinaan olen tuntenut olevani eräänlainen miesfriikki, koska suomalaisena noin nelikymppisenä miehenä olen kirjoittanut avoimesti tunteista, rakkaudesta ja parisuhteesta. Erään lukijani sanoin, olen mies, jota ei oikeasti ole olemassa, koska suomalainen mies ei kunnolla kykene edes tuntemaan, saatikka kirjoittamaan niistä.

Myönnän minäkin itkeneeni elämäni ensimmäiset 35 vuotta niin kuin suomalainen mies itkee, sisäänpäin. Viimeiset viisi vuotta olenkin uskaltanut itkeä ulospäin ja osan niistä mieskyyneleistä olen häikäilemättömästi valuttanut julkiseen foorumiin, jonka johdosta olen saanut uskomattoman määrän ihailijoita ja kuukausittain saapuvia turpaanveto uhkailuja, kuten eräältä lahtelaiselta mieheltä, joka kutsui minut saunaan, jossa minusta hakattaisiin homous ja tunteet irti.

Suomalaisuuteen tuntuu kuuluvan piilossa oleminen. Kaikki, minkä saa pidettyä piilossa, on hyvä pitää piilossa. Olen saanut läheisiltäkin palautetta, että miksi kaikesta pitää niin avoimesti puhua, eihän ennenkään ole mistään puhuttu ja hyvin on mennyt. Piilossa pitää pysyä, hinnalla millä hyvänsä. Ei se tarvinnut kuin profiilikuvan vaihtamisen, niin sain useita palautteita, jossa ilmoitettiin, että minulla on liian leuhka ja ylimielinen ilme. Parempia ovat ne kuvat, jossa ollaan pylvään takana piilossa nöyrästi katse kameraan käännettynä. Välillä tuntuu siltä, että epäonnistumista enemmän pelkäämme vain onnistumista ja jos löytyy ihminen, joka aidosti iloitsee onnistumisestaan, niin jotenkin se on saatava takaisin ruotuun ja jos ruotuun saattaminen ei tunnu onnistuvan, niin onnistuja leimataan leuhkaksi ja ylimieliseksi.

Helsingin Sanomissa oli tänään hieno artikkeli työyhteisöjen kasvaneesta tarpeesta käyttää sovittelijaa riitojen ratkaisemiseen. Artikkelissa haastateltiin sovittelijaa, joka kertoi, että suurin osa työyhteisöjen riidoista johtuu kommunikaation puutteesta. Ihmiset eivät puhu toisilleen ja alkaa tehdä tulkintoja, jotka ovat lähes aina vääriä. Aivan sama kaava kuin parisuhteissa ja parisuhdeongelmissa, ihmiset eivät kykene puhumaan toisilleen, vaan tekee puolisosta tulkintoja, jotka ovat lähes aina vääriä. Olen saanut useita sähköposteja, joissa suhteen toinen osapuoli on kertonut, että parisuhde on päättynyt eroon ja ero on tullut kirjoittajalle täysin yllättäen ja puskista. Valitettavasti en usko ajatukseen, että jonain aamuna suhteen toinen osapuoli, ilman mitään sen kummallisempaa syytä, päättää jättää parisuhteensa. Siinä on varmasti taustalla usean vuoden puhumattomuus ja kykenemättömyys sanoittaa tunteitaan.

Siinä se on kaikki kiteytettynä, emme osaa puhua toisillemme, emme ole tottuneet puhumaan vaikeista asioista, vaan ajattelemme, että ongelmat lakkaavat itsestään olemasta. Tätä tapahtuu niin työyhteisöissä kuin parisuhteissakin. Emme me eroa toisistamme sen vuoksi, että olemme itsekkäitä hedonisteja, vaan sen vuoksi, että emme kommunikoi keskenämme ja se vuoksi emme kohtaa toisiamme. Minä päätin muutama vuosi sitten tehdä tämän kaiken toisin ja alkaa kertomaan tarinaani, ilman mitään häpeää tai pelkoa siitä, mihin tämä päätös voi johtaa ja onhan se johtanut.

Se on johtanut pelkkään hyvään. Se, että saan tasaisin väliajoin ns. vihapostia, ei jaksa kiinnostaa minua. Ihmisillä tuntuu olevan tässä ajassa tarve oksentaa pahaa oloaan vaikka tuntemattomille. Siinäpähän oksentavat, minusta se on lähinnä vain säälittävää. Niiden rinnalla kulkee kuitenkin se joukko, jolta saan kannustavaa ja positiivista palautetta. Kuten esimerkiksi viime viikolla naiselta, joka kirjoitti minulle lukeneensa kirjaani sairaalassa ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen ja ajattelevansa, että sanoo hoitajille, että ei tarvitse kipulääkettä, koska nauru saa unohtamaan kivut. En voi kuvitella parempaa palautetta. Lisäksi ne kaikki lukijoiden lähettämät koskettavat sähköpostit, joita kiitollisena ja kyyneleissä lueskelen, joissa omaan avoimuuteeni vastataan avoimuudella. Se on joka kerta yhtä pysäyttävää, sillä avoimuus on juurikin se avain siihen, että pääsemme pois piiloistamme.

Ja kaiken tämän keskiössä kulkee oma kasvutarinani ja se suurin oppi, että mitään ei kannata pitää piilossa ja että puhumattomuus ei johda koskaan mihinkään hyvään. Edelliset sukupolvet ovat väärässä, että piilossa pysyminen olisi hyvästä. Minä en ainakaan aio jäädä pylvään taakse piiloon nöyrä katse silmissäni. Minä kävelen kameran eteen, nostan hiukset päälaelle pystyyn ja leukaa asteen korkeammalle ja hymyilen. Ja Lahteen minulla ei ole aikomustakaan lähteä hakattavaksi, sillä haluan, että homous ja tunteet pysyvät osana minussa, koska ne molemmat kuuluvat osana ihan jokaisen ihmisen sisälle ja joka itseään yrittää niiltä kieltää, löytää itsensä aika nopeasti kirjoittamassa tuntemattomille turpaanveto uhkauksia.

Niin ja mitä lukijan alussa esittämään kysymykseen tulee, niin kiitos kysymästä, hyvältä tuntuu, ellen sanoisi jopa, että helvetin hyvältä. En muista, että elämässäni olisi koskaan tuntunut näin hyvältä ja jos tämä blogini ja avoimuuteni tekee minusta somehuoran, niin olen ihan mielelläni somehuora. Ei kai nimi miestä pahenna.

Kiitos. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija

Kiitos tästä tekstistä. Tunteita ei saa näyttää eikä niistä saa puhua. Sen näen isässäni, miehessäni ja monissa sukulaisissa ja tutuissa. En itsekään uskaltanut itkeä nuorena isän nähden. Ei siitä mitään pahaa olisi koitunut, ehkä kommentti, että älä poraa siinä. En minäkään osaa puhua miehelleni tärkeistä asioista, mutta entisen työpaikan mielestä olin liiankin avoin. No nykyisessä työpaikassa ei oo ainakaan vielä valitettu avoimuudestani ja se on hieno juttu. Jos sitä yrittäis opettaa itteensä puhumaan vielä lisää puolisolle ja ainakin opettaa omalle pojalleni itkeä ja tunteita saa näyttää ja puhua.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat