Siivosin tai minut pakotettiin siivoamaan varastoa. Se on oman kirjoituksen arvoinen tapahtuma, jonka kirjoitan myöhemmin. Varastosta löytyi vanhoja muistoja. Vanhat kirjoitukset olivat niistä mieluisampia. Tai miten sen ottaa. Ehkä kaikkea ei olisi halunnut lukea. Kirjoitusten joukosta löytyi kaksi tekstiä, jotka haluan jakaa. Toinen teksteistä on kirjoitettu parisuhteen alussa, toinen sen loputtua. Rakkaus on niin iso asia, että sitä ei ole syytä pitää piilossa. Tässä yhden parisuhteeni kaksi eri päätä, vuosikymmenten tai jotain sinne päin, takaa.

Alku:

Minä olen rakastunut. Eräänä iltana se vain tapahtui. Tai en minä tiedä oliko se ilta. Oli vuodenaika, jolloin puut ravistelivat lehtiä vartaloiltaan. Niin minullekin kävi. Revin vaatteet päältäni ja halusin olla yhtä alaston kuin lehtensä tiputtaneet puut.

Hän käveli ensin minusta ohi. Niin kuin itse usein teen. En katso ihmisiä silmiin. He ovat minulle vain kuoria, osa maisemaa, niin kuin rakennukset heidän ympärillään. Minulle merkityksettömiä, sivullisia jotka vain ovat. Hän ei vain ollut. En halunnut hänen jäävän sivulliseksi, joten halusin ottaa hänet kiinni, kulkea kohti.

Pysäytin hänet, sanoin sanan tai pari. Hänen kauniit kasvonsa pakotti minutkin esiin. En voinut enää piilottaa itseäni. Baari ympäriltämme sulkeutui. Ulkona tuuli yritti puhaltaa humalaa heikommaksi. Kävelimme toisiimme nojaten asuntoon, joka on myöhemmin maalannut minuun kuvia.

Olen tuntenut hänet kolmen kuukauden ajan. Me nauramme paljon. Olemme nauraneet lyhyessä ajassa itsellemme yhteisen ajatuksen, jota me tahdomme pitää yllä, rakentaa. Me viihdytämme toisiamme, viihdymme toisissamme. Voiko jokin kolmen kuukauden jälkeen merkitä enemmän?

Hän on kaunis. Hän on haluttava. Hän on väriä, josta tahdon värjäytyä. Hän sulkee silmänsä, kun painan huuleni hänen huulillensa, mutta kun painaudun hänen sisäänsä, hän avaa silmänsä. Silloin katson häntä suoraan silmiin, jotta näkisin itseni niissä ja saisin varmuuden, että hän ei ajattele ketään muuta.

Joskus katson itseäni peiliin ja hymyilen. Olen ylpeä hänestä. Tahdon sanoa sen kaikille, jotka kysyvät ja heillekin, jotka eivät sitä kysy, että olen ylpeä. Haluan olla hänelle mies. Haluan olla hänelle ihminen. Voin minä olla hänelle nainenkin, jos hän sitä haluaa.

Sänky, jossa luomme toisillemme iloa, on pieni parisänky. Siinä on valveilla ollessa hauska ilakoida. Siinä on hyvä olla, nauraa ja antaa ajan siirtyä pieninä katkelmina ohitsemme. Olisipa tuo aika aina. Pieni parisänky. Sen päällä on luotu parisuhde. Sen päällä rakennamme parisuhdetta. Niinä öinä, kun nukun sen sängyn päällä, minä kuvittelen olevani kuin olisin kotona. Niinä öinä, kun en nuku sen sängyn päällä, kuvittelen itseni sinne.

Olen tuntenut hänet kolmen kuukauden ajan. Ensiksi tämä kaikki tuntui kuin lukisi lyhyttä runoa. Runo on kasvanut kolmessa kuukaudessa novelliksi. Tämä on jo pieni tarina. Halusin tehdä tästä romaanin, pitkän ja paksun, jonka lukemista ei tahoisi lopettaa koskaan. Ehkä tämä on romaani ja sen kaksi ensimmäistä lukua on jo kirjoitettu.

Seinät. Niitä minä odotan. Että saisimme ympärillemme yhteiset seinät, joiden sisään voisi kantaa parisängyn. Sen saman parisängyn, jonka päälle on jo rakennettu parisuhde. Sen jälkeen sen parisuhteen ympärille voisi rakentaa elämän, jonka sisään jäädä loppuiäksi asumaan.

Tahdon hänet. En näe syytä tahtoa toisin. Hän on. Minä olen. Meillä on tämä kokonainen aika ja ulottuvuus. Meillä on mahdollisuus. Voihan olla, että romaanistamme muodostuu klassikko, josta jokaisen uuden lukukerran jälkeen saa jotain uutta irti. Ehkä meidän romaanissa on onnellinen loppu. Mutta miksi puhua vielä lopusta, kun tämä kaikki on vasta alussa. Nämä rivit, kuukaudet, vuodet, ovat vasta alkua.

Meillä on toisemme ja mahdollisuus.

Loppu:

Minä näin sinut tänään viimeisen kerran. Seuraavan kerran, kun katseemme kohtaavat, meitä ei enää ole. Näemme vain toisemme ihoa, mutta ihon alle emme enää pääse. Kaikki on tämän jälkeen vain pelkkää kuorta. Turha minun on yrittää sinua edes riisua. Sinun sisälläsi ei ole enää minulle mitään. Olet minulle tyhjä laatikko. Yhtä hyvin voin katsoa sinusta kuvia. Ajasta, jolloin ihomme hengittivät yhteistä unta. Yhtä todellisia ne kuvat minulle ovat, kuin sinun läsnäolosi.

Untahan se kaikki yhteinen aika meille oli. Yksi pitkä, vuosia kestänyt uni, josta herättyämme emme tunteneet enää toisiamme. Viimeisinä aikoina näimme sitä untakin mahdollisimman kaukana toisistamme, parisänkymme molemmilla reunamilla. Uneen alkoi saapua ulkopuolisia unennäkijöitä.

Sinä lähdit tänään luotani viimeisen kerran. Me yritimme vielä riisua toisemme ja tuntea. Emme tunteneet kuin ihon ja lyhyen nautinnon. En halua, että olemme toisillemme vain viidentoista minuutin hurmio. Haluan kosketella ihoasi enemmän sinun ihosi alle, sieltä minne minulla ei ole enää reittiä tulla.

Sanoin sinulle viimeiseksi, että älä tule enää luokseni. Me vain huijaamme toisiamme ja elämää. On parempi, että kosketuksemme osuvat toiseen ihmiseen. Ihmiseen, jolle kosketus merkitsee enemmän kuin hetkellinen purkautuminen. Häneen, jonka ihon alle pääsee pelkällä syvällä katseella. Sen jälkeen sinä suljit oven perässäsi kiinni. Vartalooni jäi viimeisen halauksen kokoinen paino ja huulilleni viimeisen suudelman maku. Kaikki muu tuntui huoneesta ja minusta poistuneen.

Kosketin sinua tänään viimeisen kerran. Lähdettyäsi en voinut jäädä asuntooni yksin. Lähdin kävelylle. Ilta tuntui levottomammalta kuin illat yleensä tuntuvat. Tuntui kuin olisi tuullut, vaikka puiden lehdet pysyivät hievahtamatta paikallaan. Katsoin vastaantulevia ihmisiä silmiin. Kahden naisen silmistä yritin löytää sinun katseesi. Olisin halunnut hymyillä heille, mutta en uskaltanut. Hymyilen sitten myöhemmin.

Me olimme hetken yhteinen tarina. Meillä annettiin mahdollisuus. Kirjoitimme tarinaan kasan kauniita päiviä. Ehkä tämän tarinan oli hyvä päättyä näin. Viimeiseen suudelmaan ja toivomukseen, että seuraava tarina olisi vieläkin kauniimpi. Minä toivon sitä sinulle enemmän kuin mitään, vaikka minuun se kaikki sattuu.

Ehkä minäkin menen huomenna kaupungille odottamaan sinua, jonka nimeä en vielä tiedä. Älä pelkää tulla. Voisimme alkaa kirjoittaa yhdessä tarinaa, jonka jokainen päivä olisi uusi luku. Ehkä menen vasta ylihuomenna. Ei sen niin väliä. Kyllä minä tiedän, että joku päivä menen.

Aina on olemassa mahdollisuus.

Sille, että saa sanoa iltaisin ennen nukkumaanmenoa sanat, minä rakastan sinua.

 

Rakkaus on maailman kaunein asia. Se liikuttaa ihmistä läpi elämän. Toisena hetkenä sen voima saa tuntemaan elämän kauniimpana kuin sen koskaan voi tuntea ja toisena hetkenä sen paino tuntuu niin raskaalta, että sitä ei jaksaisi edes kantaa. En minä silti tähän hätään mitään kauniimpaa tästä maailmasta löydä. Rakkauteen ja parisuhteeseen on hyvä ja helppo uskoa, sillä aina on olemassa mahdollisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat