Armo.

Voiko arki enää todemmaksi tulla kuin se tuli tuona tiistaiaamuna? Kello oli 6.20, kun kävelin neljännestä kerroksesta alas ja avasin oven pimeyteen, vesisateeseen, tuuleen ja marraskuuhun. Aivan kun olisi kävellyt avonaiseen mustaan säkkiin, jonka sisällä vedestä kastuneet seinät tarttuivat tuulen voimasta kiinni vartalooni. Reunoilta repsottava marraskuinen arkiaamu toivotteli tervetulleeksi. Sen aamun tunnelman luoma huumori oli mustaa niin kuin huumorin kuuluu ollakin. Kävelin säkin sisään ja nauroin matkalla tummanpuhuvaa nauruani.

Sain sähköisen kirjeen, kauniilta naiselta, joka halusi sanoa. Hän sanoitti kirjeessään monen tarinaa. Samanlaisista arkiaamuista, jolloin ulko-oven takana odottaa vain musta syvä säkki, mutta se samainen vartaloon kylmällä kosketuksellaan tarttuva säkki odottaa takaisin tullessa myös oven sisäpuolella. ”Halusin olla täydellinen vaimo. Täydellinen rakastajatar. Täydellinen äiti. Täydellinen emäntä. Täydellinen työntekijä. Täydellinen. Yritin itseni uuvuksiin. Tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä. Saatiin kaksi lasta, ostettiin omakotitalo. Oli auto ja koira. Mies oli paljon poissa, työnsä vuoksi. Minä siivosin, kokkasin, leivoin. Kävin töissä. Nostin ruuan pöytään, levitin jalkani, kun hän tuli työmatkaltaan kotiin, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Niin moni minun kaltaiseni kiltti tyttö lunastaa oikeutuksen olemassaololleen olemalla hyödyllinen. Olin human doing. En human being.”

Kyllä me tiedämme tämän tarinan. Moni meistä on kirjoittanut samat lyijynraskaat sanat omassa kirjeessämme. Me luomme parisuhteesta illuusiota, jota ei ole olemassa. Uskomme parisuhteeseen kuin mainokseen, joka luo turhan tarpeen. Lähdemme tavoittelemaan tarvetta, jota ei edes ole. Ja kun kuvittelemme päässeemme tavoitteeseen, tulee uusi valheellinen tarve, jota kohti kulkea. Ei tule hetkeä, jolloin voisi pysähtyä paikoilleen ja todeta, että tässä on kaikki nyt riittävän hyvin. Koska aina voi olla vähän paremmin. Ja koska aina voi olla vähän paremmin, niin riittämättömyytemme saa meidät tuntemaan syyllisyyttä siitä, että emme pääse siihen täydellisyyteen, jota ei edes ole olemassa. Me teemme sen aivan itse. Piiskaamme itseämme yhä kovempiin suorituksiin ja siinä väkivaltaisessa itseensä kohdistuvassa armottomuudessa olemme armottomia niitä vierellämme kulkevia läheisiämmekin kohtaan. Perhe on suoritus, jonka tulokset on oltava hyviä ja jonka julkisivun kuuluu kiiltää. Ihmisyys human being muuttuu suorittamiseksi human doing. Aivan niin, meistä tulee oman elämämme näyttelijöitä. Näytelmä, jossa on mitä mahtavimmat lavasteet, mutta niiden ulkopuolella itse näytelmän sisältö koostuu vain lavasteiden paikallaanpitämisestä, johon kuuluu jatkuva liike, suorittaminen ja huonommuuden tunne.

Miksi pyrkiä johonkin, jota ei ole? Täydellisyys on ihmisen päänsisäinen valheellinen harhakuva. Miksi ei laita sanan täydellinen tilalle sanaa riittävä tai jopa keskeneräinen? Olen keskeneräinen aviomies, isä, työntekijä ja rakastaja.  Jos se ei muille riitä, lähtekööt helvettiin. Useimmiten se riittää, koska vaativa ääni kuuluu useimmiten oman pään sisältä, eikä sen ulkopuolelta. Se on elämää hajottava ääni, joka peittää sen lempeämmän äänen, joka sanoo, että hellitä vähän, istu alas, ota kuppi kahvia, kaikki on hyvin.

Minä uskon keskeneräisyyteen. Elämän harsoisuuteen. Siihen, että kaikki, mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää, voi näyttäytyä yhdessä pienessä arkisessa hetkessä, siinä kun 9-vuotias tytär pyytää saunassa pesemään selkänsä ja saippua valuu vaahtona olkapäätä pitkin veden mukana kohti lattiakaivoa tai kun yöllä puolisosi käsi heilahtaa unen keskeltä olkapäällesi. Tai kun arkisena marrasaamuna katuvalo heijastuu asfaltilla olevasta vesilätäköstä niin, että näyttää kuin kadulla lojuisi iso kirkas peili. Kuinka riittävän täydellistä se onkaan. Hetki. Ymmärrys. Että kaikki tämä on rajallista. Aikaan sidottua kauneutta, jota ei saa päästää ymmärryksen ohi. Minä olen tullut valmiimmaksi kohtaamaan sisälläni raivoavan valheen, hakkaamaan kuoliaaksi valheellinen miellyttämisen tarve ja kaivamaan esille kaikki vikani ja virheeni, joita olen yrittänyt pitää piilossa. Olen viallisena täydellisempi kuin koskaan voin olla. Näytän heikkouteni suoraan ja rehellisesti. En edes yritä piiloutua keinotekoisen vahvuuden alle, jota valheeksi tai itsepetokseksi kutsutaan. Olen löytänyt itsestäni armon ja terveellisemmän tavan olla se, joka oikeasti olen.

Sillä mitä me saamme itsepetoksella aikaiseksi? Sielun rikkoutumisen. Kaltoinkohtelua koko lähiympäristöä kohtaan. Suurta surua. Sitä me toisillemme teemme. Rikomme toisistamme kauneutta. Luottamusta. Vaadimme aina vain lisää itseltä ja toisiltamme. Kuvittelemme, että pyrkimällä kaksin verroin parempaan, tulemme kaksin verroin onnellisemmiksi. Mutta kun se on päinvastoin. Se vähempi pyrkiminen riittää. Illalla sanat, että rakastan sinua. Sinun tarvitsee vain olla. Pysyä siinä vierelläni, tuollaisena. Arkihaastekuvana, ilman meikkiä, ilman verhoiltua valheellisuutta, täysin paljaana, rikkinäisenä, vajavaisena, kauniimpana kuin koskaan ennen, sanat minä rakastan sinua, sinä riität, minä pysyn tässä.

Ja siinä se seisoo elämä todempana kuin koskaan. On tiistaiaamu ja vesisateinen marraskuu. On kuin kävelisi avonaiseen mustaan säkkiin, jossa olisi vedestä kastuneet seinät. Elämä, reunoilta repsottava, arkinen, todellinen, riittävä, armollinen ja kaunis. Minä jätän säkin suun auki, jotta sinä pääset tulemaan. Samaan marraskuuta valuvaan pimeään ja tuuliseen säkkiin. Ja siinä muodostuu se todellisen parisuhteen kuva. Kaksi toisistaan lämpöä imevää ihmislasta. Ympärillä pimeää ja vetistä säkkiä, mutta sisällä kaksi armon löytänyttä marraskuun merkitsemää ymmärrystä. Yhteenkietoutuneena. Eikä haittaa, vaikka säkki täyttyisi ääriään myöten vedestä, sillä eivät he siihen hukkuisi. He tietävät, että heitä suojelee armo ja että vetisen marraskuun jälkeen tulee taas kevät, jolloin maisema on taas valosta juopunut.

Kommentit (7)

mormuskamutsi

Kirjoitin juuri muutama päivä sitten omaan blogiini samasta aiheesta. Tärkeää asiaa. Itseään ei pidä kadottaa.

Sinut oman itseni kanssa .... ...

Hyväksy ja rakasta itseäsi paljon sellaisena kuin olet, silloin voit antaa sitä muille mitä sinulla on jo riittävästi...

LithiumPower

Täydellisiä elämänohjeita täydellisissä blogeissa. Mutta, totta 😊

Vierailija

Kaunista ja todellista tekstiä <3
Itseä on onneksi siunattu laiskuuden lahjalla..:D

3114

Aivan ihana lopetus. Sinun tekstisi saavat kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja päättämään olla läsnä, ja se on paljon se! Kiitos upeasta blogista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram