Isyys.

2.osa

 

Isä.

Sinä olit syli. Pidit polvellasi, sanoit.

"Kaatuu, kaatuu, isin poika kaatuu."

Ja olit tiputtavanasi lattialle. Nautin hetkestä, sillä tiesin, että et sinä koskaan tiputa.

Isin poika. Se minä olin. Et sinä minua olisi koskaan päästänyt tipahtamaan.

 

Sinä itse kaaduit.

Kuuntelin hiljaa sängyssäni. Ääniä, jotka kantautuivat oven takaa.

Puheensorinaa, naurua, kilinää ja sanoja, joita en olisi halunnut edes kuulla.

Kunnes tuli aamuyö. Hiljaisuus. Sinä makasit sohvalla.

Tiedän, koska kävin tarkistamassa.

Minulla oli valkoinen yöpuku, jossa oli erivärisiä autojen kuvia.

Hihoista märät. 

Kävelin sohvan eteen. Katsoin, että hengität. Palasin takaisin.

Ja vihdoin uskalsin sulkea silmäni. Yön viimeisiin tunteihin.

 

Isä.

Se, että meillä ei ollut rahaa tehdä ulkomaanmatkoja.

Tai, että olisimme saaneet viimeistä huutoa olevia merkkivaatteita.

Ei sillä ollut mitään merkitystä.

Vaan se, että sinulla oli aikaa olla läsnä.

Tehtiin me yksi ulkomaanmatka. En minä siitä mitään muista.

Mutta muistan sen kerran, kun heittelimme toisillemme pesäpalloa.

Sinä pistit koko isyytesi peliin.

Yritit näyttää mallia, kuinka pallo siepataan maanpinnasta.

Mursit siinä peukalosi. Mutta sinä olit läsnä vain minulle.

Pistit kaikki peliin. Olin sinulle tärkeintä siinä hetkessä.

Olit minulle kaikki, mitä silloin tarvitsin. Olit läsnä.

Jokainen kerta, kun yhdessä seisoimme Hippoksen seisomapaikoilla jännittämässä.

Ja se kerta, kun tulit hakemaan minut itkevänä pimeästä komerosta tappiosta pettyneenä.

Ja se, että annoit itkeä. Sen minä muistan.

Läsnäolosi. Että olit minua varten. Ottamassa syliin.

 

Isä.

Pakko kirjoittaa niistä kerroista, kun et ollut. Läsnä.

Kun et tullukaan työvuorosi jälkeen kotiin.

Kun pelkäsin, että olet kuollut tai liian humalassa päästäksesi.

Se kerta, kun pidin tupakkaa huuliesi välissä keskussairaalan parvekkeella.

Sinun kätesi ei toiminut. Olit tippunut ne portaat.

Tai se juhannus, kun sinä oksensit selälläsi nukkuessasi.

Minä kuulin sen kaiken seinän läpi ja tulin nostamaan sinut pystyyn.

Että sinä et tietämättäsi tukehtuisi.

Saatana, että vihasinkin juhlapyhiä. Ja kaikkia lomanalottajaisia.

Isä, silloin minä olin läsnä.

Siinä pelastajan roolissa, joka lähti seuraamaan minua moneen parisuhteeseen.

Siinä kiltin lapsen roolissa, joka sulki minut vuosikymmeniksi siihen kiltin pojan kuplaan, joka leijui tuulen riepoteltavana, pääsemättä yhtään mihinkään.

 

Isä.

En minä niitä hetkiä unohda. Ne elävät minussa.

Enkä tule koskaan niitä hyväksymään.

Ne hetket ovat arpina ihollani. Mutta en peitä niitä enää.

En häpeile. Annan niiden valuttaa ulos kaiken lapsuudestani ja nuoruudestani, jota olen yrittänyt pitää sisälläni ja piilossa.

Sillä jokainen pisara, joka arvistani valuu ulos, on pisara lähempänä anteeksiantoa.

Ja jonain päivänä, kun kaikki se patoutunut suru, pettymys, pelko ja viha on valunut ulos, jäljelle jää vain se kirkkain ydin tässä kaikessa.

Kiitollisuus siitä, että olet ollut minun isäni.

Kiitollisuus siitä läsnäolosta ja rakkaudesta, jota olet minulle antanut ja jota voin jakaa eteenpäin omalle lapselleni.

Kiitollisuus niistä hetkistä, jolloin tunsin olevani tärkeintä.

Kiitollisuus siitä, että olet minun isäni.

Yhä.

Ja vaikka se isyys näyttäytyy eniten tarkoituksettomissa sanoissa puhelimessa, niin olet minun isäni.

 

Minä olen varastanut omaan isyyteeni sinulta läsnäolon.

Sen, että lapseni tietää, että minä en päästä tippumaan.

"Kaatuu, kaatuu, isin tyttö kaatuu."

Rakkauden ja läsnäolon isä sinulta.

Sen kaiken muun haluan tehdä toisin.

 

Rakkaudella.

Isin poika.

Kommentit (7)

Nyt jo aikuinen

Kirjoitit aivan kuin isästäni. Oma isäni vain on jo siirtynyt oman käden kautta tuonpuoleiseen. Minulle isänpäivä on raskas päivä. Ikävä, joka on, on niin täynnä monia erilaisia tunteita, vihaa, pelkoa, pettymystä, suurta ikävää ja lapsen aitoa rakkautta. Ainoa asia, jota oikeasti toivon, olisin halunnut mahdollisuuden keskustella isäni kanssa aikuisena. Sitä en nyt koskaan saa kokea.

Minusta oli silti ihana lukea, että vaikka oma isä ei olisikaan ollut se paras iskä, on mahdollista itse tulla hyväksi isäksi ja oppia isän tekemistä virheistä. Eikö sekin ole vanhempien tapa opettaa lapsiaan?

Tytär ja äiti

Itselläni ei muistoja lapsuudenajoilta isästäni ole, muutamia vaalittuja muistoja kuitenkin. Setäni kuoli melko yllättäen tänä syksynä, joten se viimein laittoi miettimään, josko olisi mahdollista saada lisää muistoja isästä ja lapsilleni papasta. Ennen kuin on liian myöhäistä. Tartuin puhelimeen. Pala nousi kurkkuun ja jännitti. Yksi askel otettu.

Kuovi

Kiitos tästä. Äitini menehtyi juuri äkillisesti ja olen käynyt läpi erittäin ristiriitaisia tunteita hänen kuolemansa jälkeen (ja myös erittäin pitkään ennen sitä). Tämä kirjoitus kirkasti ajatuksia.

Emsu

Taas yhden alkoholinhuuruisen juhlapyhän jälkeen luin tämän kirjoituksen. Kiitos, kiitos, kiitos. Isän juominen alkoi yltyä äitini lähtiessä (vai jo aiemmin?), kun olin 6-vuotias. Nyt 23-vuotiaaksi kasvettua erilaisia tunteita suuresta huolesta tärisyttävään vihaan on koettu ja padottu, ja viimeksi tänään olen miettinyt kuinka helvetissä tästä tulee ikinä enää mitään normaalia suhdetta.

Kirjoituksesi antoi voimaa jaksamaan ja muistamaan, että on isälläkin ollut hetkensä. Kun hän uskoi kykyihini, vaikka en kolmannellakaan hakukerralla päässyt yliopistoon. Kun hän kertoi minulle asioita rakkaudesta, kun ensimmäinen poikaystäväni jätti minut. Tai kun hän yritti todellakin parhaansa kasvattaessaan minut ja veljeni yksin.

Kiitos, että autoit minua muistamaan nämäkin asiat, sekä sen, että lopulta olenhan minäkin vain isän tyttö.

Isin tyttö

Ihan niinkuin sinä olisit kirjoittanut tähän juuri ne sanat ja ajatukset omasta isästäni, joita en vaan ikinä oo osannut sanoa tai joita olen hävennyt edes ajatella. Ihan uskomatonta, sait minut kyyneliin. Jäälleen kerran. Ihana sinä. Kiitos!

83

Kiitos. Aivan kuin minun ajatuksistani. Jokainen kerta,,, kun käyn isälläni, kun soitan isälle, kun kerron omia huoliani, kun kerron arjestani, kun halaan, kun vien lahjan, kun luotan, jokainen isänpäiväkortti,,, jokainen kerta on osa anteeksiantoa... Kun antaa anteeksi ja hyväksyy alkoholisti-isän virheineen niin huomaa miten olo helpottuu... Enää, yli 30-vuotiaana en jokaisesta puhelimen pirinästä pelkää, että isä on kuollut... Olen nähnyt isän onnellisena ja tiedän hänen tietävän, että annoin anteeksi... Käsittelen lapsuuttani ehkä ikuisesti, mutta se kaikki rakkaus mitä sain... Se oli aitoa... Minä olin onnekas, kun rakastit ja rakastat. Parempaa pappaa en veljeni pojalle voisi toivoa... Aika antoi hetket hyvittää se kaikki... Ja me rakastamme enemmön kuin koskaan.

missä on nimetön?

Minulle pitkään sanat "isä" ja "äiti" ovat olleet tabuja. Omat isä ja äiti kun olivat edelläkuvatun kaltaisia. Tai isä kai se sitä orkesteria johti. Äiti seurasi ja ajautui samaan, kun ei kai muuta osannut.

En ole osannut olla hirveän vihainen, tai katkera tai surullinenkaan. Olen vain laittanut kädet korville ja älissyt lujaa. Ja välttänyt käyttämästä sanoja isä tai äiti.

Nyt, kun itse olen äiti, olen joutunut opettelemaan sanojen käytön uudestaan.. Prosessi lienee kesken vielä. Pitäisi ottaa kädet pois korvilta ja antaa tunteiden huutaa.

Heidän poismenostaan tulee ensi vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Ehkä olisi jo itselläkin aika aloittaa prosessi...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram