Rehellisyys.

Se alkaa havahtumisesta. Katson ympärilleni ja näen kaikki ne yhdessä hankitut huonekalut, yhdessä suunnitellun sisustuksen, yhteisin arjen ja huomaan, että kaikki näyttää vieraalta. Huoneessa istuva toinen ihminen on tuttu jo vuosien takaa. Hänen nimettömässään on samanlainen sormus kuin on itselläni. Muutoin hän tuntuu kuin keltä tahansa ihmiseltä, istumassa hänelle kuuluvalla sohvallaan.

Minä olen tullut vain käymään, lähteäkseni ennen kuin yö saapuu. Ilta on venynyt jo useiksi vuodeksi. Joka aamu sama huone tuntuu entistä vieraammalta. Hänen äänensä kuuluu entistä kauempaa. Sisälläni ahdistaa tunne, että olisi näyttelijänä jonkun toisen käsikirjoittamassa näytelmässä. Koti on vain pään sisälle kasvava mielikuva. Ajatus paremmasta. Huoneesta, jossa olisi helpompi hengittää. Jossa huonekalut tuntuisivat omilta ja sohvalla istuisi ihminen, jonka katseesta loistaisi yhteinen valo. Yön tummansinisinä tunteina sekin mielikuva valuisi kyynelinä vierashuoneen yksinäisille lakanoille.

Se alkaa kuin itsestään. Jättää sanomatta mielipiteensä jostakin pienestä asiasta. Antaa toisen päättää. Lähtee mukaan, vaikka ei tahtoisi. Sanoo pitävänsä sohvasta, josta ei oikeasti pidä. Jättää sanomatta, miltä oikeasti tuntuu. Koko ajan se muuttuu isommaksi. Muuttaa asuntoon, jonne ei halunnut muuttaa. Viettää iltoja, joihin ei tahdo osallistua. Alkaa oman elämänsä sivuhenkilöksi. Näyttelee rooliaan todella hyvin, mutta sisälle haudatut sanomattomat tunteet ja mielipiteet alkavat nakertaa päiviin reikiä. Pian on jäljellä vain yksi iso reikä, jonne lopulta tippuu. Pois omasta elämästään. Paikkaan, josta ei omin avuin enää noustakaan. Epärehellisyys saa palkkansa.

Onhan niitä selityksiä. Minä en uskalla sanoa mielipidettäni. Pelkään sen hajottavan jotain rakennettua. Tuttu toimintatapa jo vuosien takaa lapsuudesta. Olla kertomatta miltä oikeasti tuntuu. Piiloutua oman itsensä taakse. Pysyä poissa näkyviltä. Tehdä omista tarpeistaan tarpeettomia. Ihan vain pelosta, että läheiset lakkaavat siinä ympärillä olemasta. Lähtevät ja jättävät yksin. On siis parempi sulautua. Olla samaa mieltä. Teeskennellä samamielistä. Antaa toisen päättää kaikesta. Mitä se kaikki on?

Epärehellisyyttä. Olen ollut lukuisia kertoja epärehellinen. Valehdellut hänelle, jota eniten rakastan. Valehtelemalla pahimmalla mahdollisella tavalla. Jättämällä kertomatta mitä mieltä oikeasti olen. Jättämällä kertomatta miltä minusta tuntuu. Voiko enää epärehellisempi olla. Kertoa vasta myöhemmin, että olisinkin halunnut toisin. Mihin se voi pahimmillaan johtaa. Olen minä kuullut ihmisestä, joka seisoi omakotitalonsa pihassa työkalu kädessään, tietämättä yhtään, mitä sillä työkalulla kuuluisi tehdä ja miksi hän edes siinä pihassa seisoi. Oman kotinsa pihassa. Koska oli aiemmin jättänyt kertomatta, että ei oikeasti tahtoisi siihen muuttaa. Siinä vaiheessa sen kertominen olisi jo myöhäistä, epäreilua ja julmaa sitä toista kohtaan, joka on koko ajan luullut, että päätös ja tahtotila on ollut yhteinen.

Valheella on lyhyet jäljet. Paitsi itselleen. Omasta itsestä valheen jäljet eivät haihdu pois ikinä näkyvistä. Totuus satuttaa joskus. Eniten se satuttaa silloin kun sen jättää kertomatta. Kun se kaivautuu ulos luolastaan näkyville ja on kasvanut jo elämää suuremmaksi mustaksi kivipatsaaksi. Pitää uskaltaa olla ajoissa rehellinen. Pitää uskaltaa sanoa vastaan, vaikka se toinen ei mielipidettäsi heti hyväksyisi. Pitää uskaltaa sanoittaa tunteensa. Mennä huoneen keskelle seisomaan, kasvattamallaan näkyvällä parrallaan, seistä niin suurena kuin se on mahdollista ja tehdä itsestään näkyvä. Kertoa rehellisesti kuka on, mitä haluaa ja mitä tarvitsee siltä toiselta. Pitää uskaltaa olla rohkea ja siirtyä sivuosasta kohti pääosaa.

Parisuhde on kahden pääosaesittäjän näytelmä. Siinä on kaksi ihmistä, joilla on kahden ihmisen toiveet, tarpeet ja tunteet. Ne kolahtavat useinkin yhteen, mutta niiden kolahdusten vauriot ovat paljon pienemmät kuin sen kolahduksen, että vuosien itsepetoksen jälkeen näkee itsensä sen umpikujan edessä, jonka läpi ei enää päästä.

Se lähtee kuin itsestään. Palautuminen. Elämän ottaminen takaisin itselleen. Rehellisyys. Ei se ehkä maata peri, mutta yhden parisuhteen ainakin. Eräänä iltana riisuin itseni alastomaksi vaimoni edessä. Minä en tuntenut häpeää niistä vartaloon jääneistä arvista, joita en ollut ennen uskaltanut näyttää. En tuntenut pelkoa kertoessani hänelle, että mitä minä häneltä tarvitsen. Sillä kaikki mitä minussa on ja mitä minä elämältäni haluan, on täyttä totta ja kukaan ei sitä pysty pois minulta ottamaan. Minä uskallan olla rehellinen ja sanoa, että tämä kaikki tässä hetkessä on se, mitä minä haluan. Minussa on vikoja, joita minun ei tarvitse valheella muuttaa paremmiksi.

Olen rehellisenä ja viallisena parempi kuin epärehellisenä ja vikojani peittelevänä.
Ja tasan sillä hetkellä minut siirrettiin näytelmän sivuosasta pääosan esittäjäksi. Siksi toiseksi.
Ja tasan sillä hetkellä näytelmä sai esitys aikaa lisää jopa kymmeniä vuosia.
Ja tasan sillä hetkellä parta kasvoi täyteen mittaansa.

Minusta kurkisti mies, jolla on tunteet.

Kommentit (5)

Vierailija

Aivan upeasti puettu sanoiksi miehen tunteet. Tämä kosketti. Tunnistin oitis oman mieheni ja päätinkin lukea tekstisi hänelle. Kuunteli hiljaa ja sanoi, "upeasti kirjoitettu, aivan kuin minä". 

Terveisiä pinnan alta

Kesä, aurinko lämmittää, on kavereita, on tekemistä, ehkä fudista, tai uimaan ja siinä sivussa tiiraillaan kauniita tyttösiä, haaveillaan ehkä siitä ekasta suudelmasta, ujostellaan, mitellään ja pullistellaan voimia muiden nähden. Isona musta tulee rekkakuski, enkä mene koskaan naimisiin totean kahdeksanvuotiaan ylpeydellä ja elämänkokemuksella kaverille. Mulla on pirun mukava kupla. Kaikki hyvin...

Halkaisukirves. Tiedätte semmonen klapihommia varten erityisesti tehty, pitkä varsi, terävä, oikein muotoiltu, terä. Sillä kun huitaisee menemään voimalla, niin kyllä halkeaa. Vaarallinen kapistus väärissä käsissä, sairaassa mielessä.

Kahdeksan elämän täyteistä vuotta, kesä, aurinko lämmittää, ja halkaisukirves. Jämäkkä ote, siltä lähimmältä, kukaan ei ole näkemässä. Aikuiset kädet väärässä paikassa. Kypsymättömällä maaperällä. Ne kädet joiden oli tarkoitus auttaa ja tukea...kannatella tuleviin vuosiin, joihin piti voida luottaa. Tapahtuu asioita.

Ja se kirves uppoaa syvälle mieleen. Halkaisee sen. Eikä mikään ole enää entisensä. Jälki on pahaa. On vuotavia haavoja ja valtava railo jonka täyttää kipu, hämmennys, ymmärtämättömyys, pelko, yksinäisyys, häpeä...pimeys laskeutuu.

Kenellekään ei voi kertoa. Keneltäkään ei voi kysyä. Mitä minä tein väärin? Oma vika. Olen pahoillani. Turrutan tunteet. Piiloudun muilta. Rakenna ympärillesi muurit, jotka suojelevat sinua, äläkä päästä ketään sisälle. Aika parantaa haavat sanotaan. Kyllä, haavat eivät vuoda ikuisesti, mutta kirveen jättämä railo jää. Se ei kuroudu umpeen. Ei tule eheyttä. Ne samat muurit jotka rakensit ympärillesi suojelemaan itseäsi muuttuvat vankilan muureiksi. Enää et pääse ulos. Olet vanki. Mielesi vanki. Jumissa. Siinä saatanan railossa.

Vuodet kuluvat. Se vähä jonka uskallat näytää muurien ulkopuolelle tuntuu toimivan. Loppu tarvittava kuitataan näyttelemällä "normaalia". Käyt koulut, saat työpaikan, tapaat naisen, menet naimisiin, hankit lapset, koiran, farmariauton ja talon. Ja kuvittelet selvinneesi. Kuvittelet...

28 vuotta. Sitten alkaa tapahtumaan. Pienempiä ruutitynnyreitä ennen sitä, mutta ei totuutta, kunnes paukahtaa. Isosti. Taisteluväsymys painaa vankilan sisäpuolella. 28 vuotta tapahtumien piilottamista, pois painamista, vähättelyä. Vihollinen ottaa sen lopullisen niskalenkin ja voittaa. Todellisuus lyö vastaan. Tajuat sen railon olemassaolon ja vaikutuksen. Ajan satasta seinään. Eikä tälläkään kertaa jälki ole kaunista. Kaikki menee rikki, aivan kaikki. Elämä on hilkulla. Kerään rohkeutta ja annan itselleni luvan vajota pohjaan, koska vain silloin minulla on edes pieni mahdollisuus nousta pintaan. 

Suurimman osan elämästäni olen elänyt syvällä pinnan alla. Mustissa vesissä. Siellä selviämiseen tarvitaan eri keinoja kuin lähellä pintaa. Usein myös epärehellisyyttä...valitettavasti. Tiukassa paikassa ihminen tuntuu tarttuvan mihin tahansa oljenkorteen. Kunhan selviän seuraavaan päivään ilman, että minun pitää tulla ulos vankilastani, muurien ulkopuolelle, näyttää muille minkälainen olen oikeasti. Se tietäisi kaiken loppua. Tämä oli minun oikeutukseni itselleni...tekosyy. Mustissa vesissä, syvällä, ei näe, eikä ymmärrä. 

Alkaa raskas työ. Sen railon kiinni kurominen, eheytyminen. Raskasta. Tulee takapakkia, puren hammasta, en luovuta. Hajoan ja eheydyn, hajoan taas, ja eheydyn. Tätä taistelua haluan käydä. Tätä taistelua haluan todellakin käydä. Kaksi vuotta ja ensimmäiset valon pilkahdukset alkavat näkyä. Pääsen lähemmäksi pintaa.

Kolme vuotta. Valoisuus on vahvistunut. Ei kovin pitkä matka enää...toivottavasti.

Nyt, neljän vuoden jälkeen...jossain pinnan alla edelleen...lähellä aaltoja. Melkein kuulen jo elämän kohinan. Railo on edelleen siellä. Enkä luultavasti koskaan saa sitä täysin umpeen. Mutta ymmärrän ja hyväksyn sen. Se ei ollut minun vikani. Minä en pidellyt kirvestä. Suunta on ylös. Kohti pintaa. Jossain takana, alhaalla, näen ne mustat vesimassat. En enää halua sinne. Siellä ei ole minulle mitään. Se polku on kuljettu loppuun. Ylhäällä, valossa, odottaa jotain uutta. Toivon iloa, rakkautta, eheyttä ja tyyneyttä. Niillä pääsen jo pitkälle alkuun. Puolivälissähän tässä vasta mennään.

There's others

Haluaisin jutella kanssasi enemmän. Älä käsitä väärin, olen naimisissa. Mutta mieheni kokenut saman kuin sinä. Jos ymmärsin kirjoittamasi. Jos voimme jutella lisää, vastaa viestiini niin laitan sähköpostiosoitteeni.

Vierailija

Luin Kodin kuvalehdestä jutun sinusta. Sen perusteella löysin blogisi.

Luin ja itkin tuon tekstisi. Niin osuvaa ja viiltävää. Ja minulle niin totta. Toivottavasti itsekin löydän sen pääroolin, ihan kokonaan.

Kiitos!

Laurasss

Kirjoitat taitavasti. Kiitos teksteistäsi, ne koskettavat ihan varkain ja sitten ovat kyyneleet lähellä. Tuntuu hyvältä saada lukea näitä mietteitä jo nyt, kovin siinä 2015-lukulaisen kermaperseen ruuhkavuositekosyyarjessa. Juuri kun olen katsellut vähän isompaa asuntoa, jotta saan itselleni siellä tilaa. Avomiehellä on jo tämä työhuone. Kun on vielä 140 senttimetriä leveä sänky eikä isompaa hankittuna. Vielä on mahdollista oppia olemaan toisen lähellä, nyt kun juuri on alkamassa pehmeä suvantovaihe rankkojen kuukausien jälkeen. Voi kiitos näistä uusimmista teksteistäsi, joita ehdin lukea tähän asti. Nyt minun onkin sitten kiirehdittävä pyykkäämään. Kiitos.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram