Marjan ja Samin nuoruus jatkuu lukiossa ja abivuodessa. Lukioaika oli molemmille merkittävää aikaa ja varsinkin abivuosi sai molemmilla tunteet ja muistot pintaan. On aina hyvä palata aikoihin, jotka ovat olleet itselle merkittäviä. Ihminen kuljettaa niin paljon mukanaan menneisyyttä, että sen tunteminen ja tunnistaminen auttaa elämään paremmin tässä päivässä.

 

 

 

Marja: Tuntuiko lukion käytävillä kävely erilaiselta kuin yläasteella? Muistatko sä sen päivän hyvin kun lukio alkoi?

 

 

 

Sami: Mulla oli lukio samassa koulussa kuin yläaste. Seinä vain oli välissä. Muistan päivän hyvin. Olin innoissani. Mä niin halusin lukioon. Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mun tyttöystävä aloitti silloin yhdeksännen luokan ja välitunnilla me mentiin koulun pihaan toistemme seuraan, koska lukiolaiset eivät saaneet mennä yläasteen puolelle eikä yläasteelaiset lukion puolelle.

 

 

 

Sami: Miten sun lukioon siirtyminen muutti sun elämää? Olet  sanonut, että muutit toiseen kaupunkiin, kun lukiosi alkoi.

 

 

 

Marja: Mä sanoin 5. luokalla mun opelle, et mä aion mennä Mäkelänrinteen urheilulukioon. Tiesin et se vaatii hyvää todistusta ja koriksessa maajoukkuepaikan. Intoa riitti ja haaveilin tulevasta. Ja mä pääsin "Märskyyn". Kun tuli päivä ja mun tavarat pakattiin autoon ja tehtiin muuttoa, olin ihan hämilläni. En tiennyt, missä mun koti oli. Sydän oli lapsuuden kodissa, unelmat jo Helsingissä ja mieli vaelteli jossain siinä välissä. Illalla kun jäin yksin taisin itkeä. Olin niin hämmentynyt ja vähän peloissani. Äiti itki varmaan myös omassa sängyssään. Niin olin olevinaan iso ja silti kaipasin äidin luo. Kotoa pois muutto sumensi koulun alkua. Totta kai jännitti kauheasti ja olin aika landepaukku siellä stadilaisten keskellä. Onneksi löysin heti yhden hyvän ystävän.

 

 

 

Marja: Musta tuntui, että vanhojen tansseihin tytöt alkoivat valmistautua jo lukion ekalla. Mitä vanhojen tanssit sulle merkitsi? Ja miten valitsit parisi?

 

 

 

Sami: Tässä on meillä varmasti sukupolviero. Vanhojen tanssit eivät merkinneet juuri mitään. Muistelisin, että se ei tuolloin ollut vielä iso juttu. Kysyin vaimoltakin, joka on samaa ikäpolvea ja hän muisteli myös, että päivä ei ollut mitenkään erityinen. Mä en edes valinnut mun paria. Mun pari valitsi mut. Mun luokkalainen tyttö tuli kysymään minulta, että voisinko olla hänen parinsa ja minähän olin heti valmis, koska ajattelin, että nyt minun ei tarvitse itse ketään kysyä. Pääsin helpommalla. Oli meillä illalla jotkut bileet, jossa toiset joivat viinaa ja toiset eivät. Minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. En ollut vielä aloittanut alkoholin kanssa hengailua.

 

 

 

Sami: Sinä olet Marja nuorempi kuin minä. Kerro oma tarinasi Vanhojen päivästä.

 

 

 

Marja: Olin odottanut vanhojen päivää siitä asti kun näin ala-asteikäisenä Karkkilassa ekat vanhojen tanssit. Ne ihanat puvut ja niin kauniit aikuisen naisen näköiset lukiolaiset tytöt ja arvokas tunnelma. Siinä oli jotain taikaa lapsena. Sitä samaa taikaa oli omana vanhojen päivänäkin. Aamulla menin varaamalleni kampaajalle, joka teki kauniin kampauksen. Kotona laittauduin pitkän kaavan mukaan, jokainen meikin yksityiskohta oli tarkkaan suunniteltu. Oli kauniit alusvaatteet, stay upit, iltapuku, pitkät hanskat ja kauniit korkokengät. Oli ihana olla yhden päivän ajan prinsessa, kaunotar ja oman poikaystävän käsivarsilla. Musta mun sisältä kupliva ilo näkyy valokuvissakin.  Ilta oli täynnä tanssia, valokuvissa poseeraamista, hyvää ruokaa ja villiä biletystä.

 

 

 

Marja: Lukiossa kaikki tähtää kolmanteen, viimeiseen vuoteen. Samalla alkaa maailma polttaa jalkojen alla. Millainen oli sun abivuotesi? Ja mikä vuosi se oli?

 

 

 

Sami: Vuosi oli 1994-1995. Vähän ristiriitainen vuosi. Ennen abivuottani olin saanut ajokortin. Muistan, kun lähdin kaverini kanssa juhannuksena Nummirockiin katsomaan Ramonesia. Lähdettiin aattoaamuna ajamaan kahdestaan. Oltiin päivä ja ilta festareilla ja yöllä ajettiin pois. Se yö on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleen. Valoisa kesäilta, hiljaisuus, nuoruus ja vapaus. Tuntui kuin koko maailma olisi ollut avoinna edessämme ja siinä maailmassa ei olisi ketään muita. Olin kotona aamukolmelta ja muistan, kun olohuoneen verho heilahti pihaan ajaessani.

 

Abivuosi meni nopeasti. Olimme tyttöystäväni kanssa tauolla seurustelusta hänen tahdostaan. Vähän ennen lukulomaa äitini joutui sairaalaan. Hänen kaunis mielensä särkyi taas hetkiseksi. Isäni pakeni tilannetta viinaan. Siskoni asui jo tuolloin eri kaupungissa opiskelemassa. Mä selviydytin itseni siitä ajasta lukemalla ja pänttäämällä kirjoituksiin aamusta iltaan. Muistan opetelleeni ulkoa esimerkiksi englannin kielioppikirjan. Luin kuukaudessa varmasti enemmän kuin koko lukioaikana yhteensä, sillä lukiossa olin laiska oppilas ja vedin sen läpi vähän vasemmalla kädellä.

 

Kirjoitin ihan kohtuulliset paperit. Kun tulokset saapuivat ja kävin varmistamassa ne koulussa ja ryntäsin kotiin ilmoittamaan ilosanoman, että hattu on tulossa, niin tuntui kun kotona olleet äitini ja isäni ei olisi noteerannut tilannetta mitenkään. En minä tuossa hetkessä osannut ajatella, että äiti oli juuri tullut kotiin sairaalasta ja isällä oli omat ongelmansa, joten se oli syy nuivaan vastaanottoon. Siltikin olin tilanteessa se lapsi, joka hakee huomiota vanhemmiltaan, kun on tehnyt mielestään jotain isoa ja merkittävää. Lapsi, joka pettyy jos jää ilman huomiota.

 

Kirjoitusten jälkeen Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäisen kerran ikinä ja kesäkuussa lähdettiin kavereiden kanssa Provinssirockiin. Maailma oli edelleenkin auki ja se kutsui joka ovesta sisäänsä. Elämä oli vasta alussa ja piti vain valita monesta oikeasta ovesta se itselle kaikkein oikein ovi.

 

 

 

Sami: Mitä muistoja sinulla on abivuodestasi? Kuinka kuuma moottoritie oli jalkojesi alla?

 

 

 

Marja: Abivuosi oli muutosten vuosi. Olin laittanut edeltävänä kesänä maailmani uuteen uskoon. Koripallo kauteni oli loppunut A-junnujen sm-hopeaan ja samaan aikaan olin pelannut Pyrinnön naisissa. Olin lopen uupunut. Tuntui, ettei valmentajani nähnyt kuin koripallon, hän ei nähnyt kokonaisuutta. Väsyin täysin ja laitoin koriskengät naulaan. Vaikka BC Nokian valmentaja tuli pyytämään naisten sm-sarjaan, en enää halunnut lähteä. Jotain oli mennyt jo rikki.

 

En minä jäänyt kotiin itkemään. Päätin ryhtyä malliksi. Koko elämäni minulle olisi tasaisin väliajoin joku sanonut, mikset ala malliksi tai oletko jo malli. Se oli hauskaa leikkiä Tampereella. Olin pikku toimistolla ja tein paljon muotinäytöksiä. Abivuonna voitin ison missimallikilpailun Suomessa ja pääsin Istanbuliin edustamaan Suomea. Kisan piti olla joulukuussa, mutta Istanbulissa räjähti pommeja juuri kun meidän piti lähteä. Kisa siirrettiin maaliskuun alkuun ja tulin Suomeen takaisin vain viikkoa ennen kirjoituksia.

 

Minulla oli pää ihan sekaisin. Sekaisin mallimaailmasta ja lisäksi olin ihastunut vielä suomalaiseen mallipoikaan vaikka minulla oli kotona päiväystävä. Kun olisi pitänyt mennä yo-kirjoituksiin lukioni kellariin, ajattelin: ” Mitä minä täällä teen, olehan malli.” Pääsin samaan aikaan Paparazzille malliksi Helsinkiin. Mutta mieli ei pysynyt mukana. Pissa nousi päähän eikä kukaan osannut puhua, niin että olisin kuunnellut.

 

Minulle ei ollut yllätys, että kirjoitukset menivät päin pyllyä. Pahasti. Onneksi perheen, jonka lapsia hoidin äiti sanoi minulle: ”Älä huoli Marja, jos ne yo-arvosanat eivät tule unelmiesi tielle, anna niiden olla. Ja aina niitä voi korottaa.” Ilman näitä sanoja en varmaan olisi ikinä edes lähtenyt jatko-opiskelemaan. Häpeä oli niin raju. Olin ollut aina hyvä koulussa ja nyt olin surkea.

 

Lakkiaispäivänä sain poikaystävältäni lahjaksi matkan Amsterdamiin. Lähdimme seuraavana aamuna ja siellä hän kosi minua. Olin onnesta sekaisin ja samaan aikaan tiesin, että tämä oli lopun alkua. Rakastin kaikessa hulluudessa sitä villiä voimaa, mitä tunsin kun ajattelin tulevaa.

 

 

 

Ylioppilaaksi pääseminen on yksi virstanpylväs aikuiseksi kasvavan nuoren elämässä. Alle kaksikymppisenä ihminen on vielä hyvin haavoittuvainen. Pienikin heilahdus väärään suuntaan voi antaa koko loppuelämälle suunnan. Nuori kaipaa kannustajaa, lohduttajaa ja opastajaa. Elämä tuo eteen yhtäkkiä niin paljon asioita, että niiden selvittäminen yksin on mahdotonta. Yksin jäädessään sitä helposti lamaantuu ja lakkaa välittämästä. Elämän jokaisessa käänteessä ihminen tarvitsee vierelleen toisen ihmisen. Ihmisen, joka välittää ja rakastaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat