Ei se ole ongelma, että kauppaan mennessä parkkeeraa auton parkkipaikalle ja kaupasta tullessaan joutuu etsiä sitä pitkän tovin. Siihen on jo tottunut, koska niin vain käy joka ikinen kerta. Pahempi ongelma oli ratkottavana viime sunnuntaina kylpylän saunaosastolla. Yleensä uimahalleissa ja kylpylöissä saunatiloista pääsee suoraan pukuhuoneisiin, mutta kyseisessä kylpylässä ei päässyt. Siellä saunaosastot olivat erikseen ja sinne pääsi vain allasosastojen kautta.

Olin ostanut vasta edellisenä iltana itselleni uudet uimahousut. Vanhat olivat niin kuluneet, että niiden sisään saattoi halutessaan nähdä. Eri asia on, että haluaako moni nähdä. Kylpylän saunoihin, niin kuin yleisten tilojen saunoihin ei saa mennä uimahousut jalassa. Kylpylän saunatilojen suihkuhuone oli luvattoman iso. Sinne oli ripoteltu pitkin huonetta naulakoita, joihin uimahousunsa sai laittaa saunan ajaksi roikkumaan.

Niin siinä sitten kävi, aivan samoin kun auton kanssa parkkipaikalla. En muistanut mihin uimahousuni jätin roikkumaan. Eikä siinä mitään, kyllähän ne etsimällä olisivat löytäneet. En vain muistanut siinä hötäkässä, että minkälaiset ne edellisenä iltana ostamani uimahousut olivat. Siinä oli kaksi vaihtoehtoista mahdollisuutta selvitä tilanteesta. Toinen oli se, että olisi ottanut yhdet uimahousut käsiinsä ja kävellyt alasti allasosastojen puolelle, etsiä vaimo käsiinsä ja kysyä, että ovatko nämä minun housuni. Se on vain moraalisesti arveluttavaa kävellä munasillaan lapsille suunnatussa vesipuistossa. Toinen mahdollisuus oli laittaa yhdet housut jalkaansa ja mennä ne jalassa vaimon luokse ja kysyä, että onko jalassani olevat uimahousut omani. Sitä vain pelkää vastausta, että eivät ole ja tilannekuvaa, jossa sen jälkeen kävelee takaisin saunatiloihin ja riisuu jonkun toisen uimahousut jalastaan ja laittaa muina miehinä naulakkoon roikkumaan ja housujen oikea omistaja seuraa tilannetta vieressä.

Päädyin kuitenkin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja tilanne loppui onnellisesti, sillä osasin ottaa naulasta oikeat housut kerrasta. Ei siitä mihinkään pääse. Olen monessa asiassa huolimaton ja hajamielinen. Jos otan vastuulleni pullojen palauttamisen kauppaan, niin ne kolisevat auton takakontissa useamman viikon tai jos saan ne tuupattuakin pulloautomaattiin, niin se pullonpalautuslappu pyörii lompakossa vuosia. Kotona vaimo kysyy, että muistiko ne pullot, vai jäivätkö ne taas autoon kolisemaan. Liian usein vastaus on, että ai niin ne pullot ja joskus jopa, että ai niin se auto. Autolla lähdin ja bussilla tulin takaisin. Auto on kaupan parkkipaikalla ja pullot auton takakontissa kasseissa.

Olen miettinyt, että mitähän siitä tulisi, jos olisin parisuhteessa toisen huolimattomuuteen taipuvaisen kanssa. Sitä viettäisi rauhallista koti-iltaa ja ihmettelisi, että miten onkin niin ihanaa ja rauhallista, aivan kuten silloin ennen vanhaan. Ennen nukkumaanmenoa vasta säpsähtäisi hereille kuin ihanasta unesta, josta ei tahtoisi herätä ja muistaisi, että lapsi unohtui kauppareissulle. Siellä lapsi istuisi Prisman autokärryssä muiden kärryjen joukossa ja odottaisi kuudetta tuntia, että joku tulisi nostamaan pois. Kiirehän siinä sen jälkeen tulisi ja kiireen jälkeen lastensuojeluviranomaiset.

Olen ajatellut, että minusta tulee vanhana helvetin hyvä dementikko. Olen nimittäin käyttäytynyt koko elämäni kuin olisin sellainen. Asiat ja tavarat unohtuvat milloin mihinkin ja pihaan mennessä alkaa miettiä, että miksi sinne pihaan oikeastaan edes tuli. Olen silti selvinnyt haastavista tilanteista kunnialla, joten sitten kun oikeasti dementoidun, niin olen jo tottunut unohteluun ja palvelutalon kalmantuoksuisissa käytävissä toimin muille kaltaiselleni arjen mahdollistajana ja oppaana.

Onneksi minulla on huolellinen vaimo, joten selustani on turvattu sen suhteen. Olen minä sitäkin ajatellut, että mitä siitäkään tulisi jos minäkin olisin huolellinen ja tarkka. Siinähän kävisi niin, että arki olisi suunniteltu tunti tunnilta Exel-taulukkoon. Olen tullut lopputulemaan, että ihminen, jolla on taipumus huolimattomuuteen, hakee tietämättään itselle huolellista puolisoa ja huolellinen ihminen hakee itselle huolimatonta puolisoa. Ihmiset hakevat toisesta ihmisestä sitä, mitä itsessä ei ole. Tai niin sen ainakin pitäisi mennä. Onhan se kieltämättä toisinaan sietämätöntä seurata sitä toisin käyttäytyvää puolisoaan, mutta vielä sietämättömämpää olisi alkaa muuttamaan sitä toista kaltaisekseen. Jos ei hyväksy puolisonsa piirteitä ja taipumuksia, niin ovi lähellä. Se on tarkoitettu myös poislähtemistä varten.

Kannatan ylipäätään persoonien, luonteenpiirteiden ja kulttuurien sekoittamista. Parisuhde, jossa on kaksi toistensa kaltaista ja yhteiskunta, jossa on ryhmä liian pienellä alueella lisääntyneitä ihmisiä, ei tule kantamaan. Olemme täällä enemmän oppimassa toisiltamme, kun opettamassa toisiamme. Minä opin vaimoltani huolellisuutta ja vaimoni oppii minulta huolettomuutta. Se oppi jäisi saamatta jos olisimme toistemme kaltaisia.

Ihminen, joka näkee mahdollisimman paljon erilaisuutta, oppii hyväksymään toisessa olevan erilaisuuden helpommin. Sitä kautta alamme ymmärtämään enemmän toisiamme ja mitä enemmän ymmärrämme parisuhteessa ja yhteiskunnassa toisiamme, niin sitä parempi parisuhteesta ja ympäröivästä maailmasta tulee.

Miettikää jos jokainen olisi aivan samanlainen kuin sinä tai minä. Semmoisessa maailmassa minä ainakin ahdistuisin päivässä. Eiköhän parisuhteeseen saada kaksi persoonaa mahtumaan ja maailmaan kuusi miljardia. Jokaisella meillä on oma tapamme toimia. Minun tapani on unohtaa minkälaisissa uimahousuissa olen kulkenut, 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Pesuohjelappuun nimi niin kuin lapsille laitetaan päiväkotiin ja ongelma ratkaistu ;).

Irkku
2/3 | 

Olipa taas osuvasti kirjoitettu. Meillä on mieheni kanssa huomenna 15.hääpäivä. Vähän väliä mietin, mikä meidät on pitänyt yhdessä kaikki nämä vuodet... Olemme melko erilaisia, mutta mielestäni tärkeissä asioissa samanlaisia. Uskollisuus ja toisen hyväksyminen sellaisenaan on ollut avioliittomme kantavia voimia.

Vierailija
3/3 | 

Ajattelin samalla tavalla. Järjestelmällinen ja asioista huolehtiva mieheni oli vastaus arkielämän haasteisiin ja arvostin kovasti hänen erilaisuuttaan. Kunnes hän masentui eikä enään ollutkaan niin järjestelmällinen ja asioista huolehtiva kuin ennen.
Huomasin miten ikävää on olla se osa puoli joka pitää huolen että ollaan ajoissa ja että tavarat on paikoillaan jotta ne löytyy kun niitä tarvitaan ja että arki rullaa.
Tämä liittyy myös kirjoitukseen kun olit ilman vaimoa ja kapinallisesti jätit sukat lattialle.
Minäkin rakastan olla suurpiirteinen ja sotkea paikkoja, ja siedän omien sotkujeni siivoamisen koska nehän on minun. Mutta toisen sotkua en haluasi siivota ja siksi ymmärrän vaimoasi. Siivoaminen on vähiten elämää rikastuttava asia ja en usko että kukaan haluaa sitä ylenmäärin tehdä.
Joten paras tapa miettiä asiaa on: olisinko minä iloinen jos minulle tehtäisiin näin tai jos hän käyttäytyisi minua kohtaan samoin?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla