Kun haikara lentää ohi.

Puiston keinu liikkuu vielä tyhjänä edestakaisin. Lapsi juoksee kohti äitiään, joka odottaa kärsimättämän näköisenä lastansa puiston toisella reunalla. Ympäriltä kuuluu lasten huutoa, naurua ja itkua. Vanhemmat tulevat hakemaan lapsiansa päiväkodista. Kävelen pihan ohi. Näen vanhempien työpäivän rasittamat katseet. Näen heidän arjen painosta painuneet ryhtinsä ja ajattelen, että tietävätkö he edes kuinka onnekkaita ovat.

Itkin taas koko eilisen. Minulla oli aamulla hoidot. Viidentoista minuutin toimenpide tuntui viikolta. Mietin voiko kipuun kuolla. Ulkona leijaili talven ensimmäiset lumihiutaleet ja ne tuntuivat kuin lupaukselta laskeutumalla pumpulinpehmeästi kasvoilleni tullessani pihalle.
Luin lehdestä, että syntyessään ihmislapsi joutuu elämän pitkään putkeen. Ajattelin, että meidän lapsi pääsee putkeen jo hedelmöittämisen hetkellä.

Mieheni pitää minua lähellä. Istun raskaustesti kädessäni ja itken. En voi muutakuin itkeä. Kaikki se hoitojen aiheuttama kipu. Kaikki se toiveikkuus, että nyt tämä onnistuu valuu kyyneleinä ja epätoivona vessan lattille. Minulla on toisessa kädessä mieheni käsi ja toisessa negatiivinen raskaustesti. Talven ensimmäiset lumihiutaleet ovat jo sulaneet ja silmiini osuu uutisotsikko, jossa kaksivuotias lapsi on jätetty ulos pakkaseen miltei kuolemaan. Huudan, että minkälainen on jumala, joka antaa lapsen syntyä vanhemmille, jotka voivat tehdä lapselleen ihan mitä vain. Huudan, että minkälainen on jumala, joka ei anna lasta meille, jotka sitä oikeasti haluavat. Missä on oikeudenmukaisuus. Mistä meitä rangaistaan.

Luen naistenlehteä, jossa julkkisnainen kertoo tulleensa kokonaiseksi saatuaan lapsen. Hän sanoo artikkelissa tajunneensa ensimmäisen kerran, miltä tuntuu olla nainen, vasta saatuaan vauvan ensimmäistä kertaa rinnoillensa. Luen miehestä, joka kertoo miten lapset ovat antaneet tarkoituksen hänen elämälleen. Tarina tarinan perään onnellisia lapsiperheitä. Tarinoita, kuinka rakkautta voi tuntea puhtaimmillaan vain omia lapsiaan kohtaan. Tulen surulliseksi lukiessani niitä. Mietin, eikö minusta koskaan tule kokonaista naista, että olenko jotenkin vajaavainen naisena kun minulla ei ole lasta.

No, joko on siementä pistetty itämään, kysyy sukulaismies omasta mielestään vitsikkäänä mieheltäni. Olemme vaivaantuneita. Ei mies pahaa kysymyksellään tarkoita. Hän ei vain tiedä. Emme halua kaikille kertoa. Mitä he sillä tiedolla tekisivät. Lähipiiri alkaisi säälimään ja utelemaan asiasta. Tuntuisi, että asia olisi koko ajan esillä. En halua miettiä sitä koko ajan. Elämässä on niin paljon muutakin. Hyvää.

Ollessani lapsi, äitini luki minulle satua haikarasta, joka toi lapsia perheisiin. Haikara kuljetti pientä nyyttiä nokassaan ja laskeutui talon pihaan ja jätti nyytin oven takse. Sieltä nyytti löydettiin ja perheeseen tuli taas uusi vauva. Rakastin sitä satua. En suostunut kuulemaan iltaisin muita satuja. Odotin pikkutytön innokkuudella, että kasvaisin isoksi ja haikara toisi meidänkin perheeseen vauvoja. En tuolloin tiennyt, että haikarat voivat lentää joidenkin talojen ohi.

Vietämme mieheni kanssa iltaa. Katsomme televisiota ja olemme lähellä. Mieheni rakastaa minua. Tiedän, että hän pitää minua kokonaisena. Niin minä olenkin. Me olemme vain pari, jonka on vaikea saada lapsi. Me olemme yhdessä tässä. Me olemme perhe. Meillä on hyvä elämä. Meillä on toisemme ja tunnemme puhdasta rakkautta toisiamme kohtaan. Kukaan ei vie sitä pois. Ja me kuuntelemme sitä Pariisin Kevään laulua, jossa lauletaan, että ei, ei sanota elämälle ei, annetaan sen virrata, niin kuin vesi imatrankoskessa kuohuaa, ei vielä luovuta.

Ja jos haikara pysähtyykin ovellemme, se on ihana lisä hyvään elämäämme.
Ja kyllä se haikara voi pysähtyä.
Minä uskon satuihin, ihmeisiin
Ja ennen kaikkea, minä uskon elämään.

Kiitos.

pariisin kevät- imatrankoski