Yhteiset harrastukset.

Jokaisessa parisuhteessa tulee hetki, jolloin haluaa taas avata ulko-oven mennäkseen katsomaan mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Huomaa, että kunto ei kohene sängyssä olemisesta, hiusten silittämisestä tai silmiin tuijottamisesta. Parisuhde on saavuttanut tason, jota kutsutaan nimellä yhteiset harrastukset.

Erään hyvin nukutun yön jälkeen päätimme aloittaa hölkkäämisen. Puhuimme pienistä yhteisistä iltaisin tapahtuvista jolkotteluhetkistä, jolloin voisimme hölkän ohessa puhua päivän tapahtumista. Olin innoissani ideastamme. Ostin laatulenkkarit ja mietin sykemittaria. Ensimmäinen lenkki sujui kivasti. Hölkkäsimme parin kilometrin lenkin ja syke pysyi sillä tasolla, että pystyimme juttelemaan toisillemme. Toinen lenkki oli jo enteellisen vähäpuheinen. Hölkkäsimme niin, että toinen oli aina askeleen tai kaksi toisen edellä. Kolmannella lenkillä emme puhuneet enää mitään. Vauhti nousi ja ei voitu puhua enää hölkkäämisestä. Neljäs lenkki jäi viimeiseksemme. Silloin ei enää jolkoteltu.  Otin lenkin lopussa 400 metrin hirvittävän loppuriuhtaisun. Ulkona oli 17 astetta pakkasta ja minulla taipumusta astmailuun. Yskin seuraavat kaksi viikkoa verta, eikä puhumisesta tahtonut tulla sisätiloissakaan mitään. Kahden vuoden tauon jälkeen olemme alkaneet taas hölkkäillä, mutta vuoropäivinä.

Epäonnistuneen hölkkäharrastuksen jälkeen päätimme kokeilla seuraavaa yhteistä harrastusta. Siirryimme mailapeleihin ja ensimmäinen oli squash. Pelillä on hieman elitistinen leima ja harrastajat on leimattu ylemmän yhteiskuntaluokan jäseniksi. Yritimme silti soluttautua joukkoon, mutta palloiluhallin parkkipaikalla Skodamme näytti Mersujen ja Bemareiden keskellä kuin rusinalta perunapellossa. Peli sujui hyvin. Olimme tasavertisia ja pidimme kentällä hauskaa. Välillä pelasimmekin. Ostimme uudet mailat ja otimme käyttöön nopeamman pallon ja hiki virtasi runollisesti pitkin eroottisia vartaloitamme. Kunnes tuli se lauantai, jolloin sanoit sen tappavan lauseen. Pitäisikö kokeilla pelata pisteistä? Emme aivan päässeet ensimmäisen erän loppuun.

 Siirryimme yhteikuntaluokassa lähemmäksi omaamme ja varasimme sulkapallovuoron. Se eroaa pelillisesti squashista niin, että pelaajien välillä on verkko. Se on täten oivallisempi peli pariskunnille. Suhtaudun sulkapalloon vakavasti. Se on mailapelien ehdoton timantti. Kun seison sulkapallokentällä, odottaen palloa tulevaksi verkon yli, tunnen hallitsevani koko maailmaa. Olen pidempi, kauniimpi ja seksikkäämpi kuin missään muussa tilanteessa. Olen alfauros, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun ja raatelemaan kuoliaaksi hampaillaan ja pelin jälkeen valmiina rakastamaan kumppaninsa seitsemänteentoista taivaaseen. Jos vain saan luvan. En minä luvatta tohdi. Pelimme alkoi ja päätimme olla laskematta pisteitä. Kerta toisensa jälkeen pallo tipahti puolellesi kuin ammuttu lintu, sulat vain pöllähtävät. Kysyin syytä ja sanoit, että et halua juosta palloihin, jotka eivät tule kohti. Pelataan niinkuin kesäisin mökillä, läpsytellään.  Olin tyrmistynyt. Se oli loukkaus sulkapalloa kohtaan. Tyrmistyneempi olen ollut vain kerran elämässäni. Silloin kaverini sanoi minulle, että 90-luvun CMX on tekotaiteellista paskaa. Ajattelin silloin, että poltan hänen autonsa parkkipaikalle pimeän tullen. Jossakin kulkee sananvapauden rajat. Yhtä kaikki, pelasimme sulkapalloa vain kerran.

Jätimme urheilun ja päätimme hankkia uuden perheenjäsenen. Otimme koiran.  Fantasioimme kuinka ihanaa olisi tehdä pitkiä kävelylenkkejä käsi kädessä kohti auringonlaskua suloinen koira vierellämme. Kuinka ihanaa olisi viettää yhteistä aikaa koiran kanssa peuhaten ja harrastaen. Koiranpentu, voiko ihanampaa olentoa enää olla. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana koira oli syönyt kolme seinää, kaksi laturia, tyttäreni lelut, nojatuolin ja pari mattoa. Töistä tullessani väistelin ensiksi yli-innokasta koiraa löytääkseni sen jälkeen itseni sukka koiranpaskassa seisomasta. Entäpä ne romanttiset, rentouttavat iltakävelyt? Cockerspanieleista sanotaan, että ne ovat vilkkaita koiria. Muistatteko Bumtsibum tv-ohjelman. Siinä oli vilkas juontaja Marco Bjurstöm. Kuvitelkaa, että hän olisi ennen lähetystä vielä nauttinut vähän amfetamiinia. Piripäinen Marco Bjurström. Sellainen on meidän koira. Sulo ( nimi ei muutettu). Iltalenkeillä Sulo veti kieli sinisenä ja kumppanini huusi niin, että vastaantulijatkin tottelivat. Niiden iltalenkkien jälkeen emme haukanneet rakkauden mehukasta hedelmää.

Yksi harrastus on pysynyt. Harrastamme sitä yllättävän usein. Kumppanini rakastaa sitä. Voisin jopa väittää, että hän on riippuvainen siitä. Kultaseni, ota paita pois ja tule makaamaan tänne, hän sanoo viekottelevalla äänellään. Sydämeni jättää muutaman lyönnin väliin ja käyn makaamaan sängyllemme suurin odotuksin. Hän kääntää yölamppumme minua kohti sanoen, että kirkkaassa ne näkee paremmin. Hän asettuu hajareisin päälleni, laskee kätensä kasvoilleni ja puristaa kynsillänsä. On alkanut joka iltainen mustapäiden puristelu. MUSTAPÄÄT. En ennen nykyistä kumppaniani tiennyt, että sellaisia on edes olemassa. Enkä usko täysillä vieläkään. Luulen, että mustapäät ovat kuin Loch Nessin-hirviö. Niitä sanotaan olevan, mutta oikeasti niitä ei ole. Minulla on teoria. Mustapäiden puristaminen pois kasvoista tai selästä sattuu. Sattuu ihan saatanasti. Se tuntuu aivan kuin nuppineulalla pistettäisiin ja minusta on alkanut tuntua, että kumppanillani on kädessään nuppineula, jolla hän pistelee minua purkaen kaikki kaunat, joita yhteiset vuotemme ovat häneen synnyttäneet. Olen etsinyt netistä vertaistukiryhmää ihmisistä, jotka ovat joutuneet mustapääterrorin uhreiksi, mutta en ole löytänyt.

Viemme toisemme kerran kuukaudessa treffeille. Puemme ja meikkaamme itsemme näteiksi. Käymme ehkä syömässä ja sen jälkeen muutamalla juomalla. Olemme lähekkäin ja halaamme ja suutelemme ja näytämme hyviltä. Jossain vaiheessa iltaa suuntaamme kohti kotia. Kävelemme käsikkäin. Avaamme kotioven ja minä menen virittelemään kynttilöihin tulia ja laittamaan viinin hapettumaan. Sillä aikaa, kun rakentelen romanttista loppuiltaa, sinä tulet vessasta pukeutuneena kotiasuun, joka pitää sisällään verkkarit ja ison collegepaidan. Itse kekkuloin kiroileva siili-boksereissani, joissa lukee hyvä perse. Siitä huolimatta vietämme romanttisen loppuillan. Meidän näköisemme. Joskus yön pimeinä tunteina mietin, että onko meillä vessassa piiloitettuna joku luukku, josta saa nopeasti päällensä kotiasun. Vähän niinkuin supersankarit saa asun yllensä. Minulla on vieno pyyntö. Mitäpä jos joskus treffeiltämme kotiuduttuamme emme riisuisikaan treffivaatteitamme, vaan olisimme kotona kuin Kauniissa ja Rohkeissa. Hienot vaatteet yllämme katseltaisiin läheltä merkitsevästi toisiamme. Leikittäisiin sellaista roolileikkiä, jossa minä olisin Ridge ja sinä ne kaikki Ridgen vaimot. Poskiani alkoi kuumottaa. Voitaisiinko kokeilla kultaseni? Jos vaikka synttärilahjaksi kaunarit- teemailta. Olisi aika jees.

Meillä on vielä monta harrastusta kokeilematta, mutta onneksi meillä on loppuelämä aikaa. Pääsiäisenä harrastimme kolmistaan risteilyä. Tyttäreni, sinä ja minä. Kysyin tyttäreltäni, että mikä oli risteilyllä parasta ja hän vastasi, että se kun sai nukkua keskellä. Se on tärkeintä. Läheisyys. Että on vierellä joku, josta ottaa kiinni. Että on vierellä joku, jota rakastaa. Vierellä. Lähellä. Kaikki muu on sivuosaa. Minä rakastan sinua.

http://www.youtube.com/watch?v=t9UnPrV_GFE

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mustap%C3%A4%C3%A4

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram