Olen onnellinen mies. Saanen sanoa miksi. Minulla on elämässäni muutama hyvä leikkikaveri. Mikä parasta, he ovat niin eri ikäisiä, että heidän kanssaan voi leikkiä erilaisia leikkejä. Olen ajatellut, että kun ihminen lakkaa leikkimästä, on peli menetetty, koska jäljelle ei jää kuin pelkkä tylsämielisyys. Ja tylsämielisenä eläminen on ajatuksenakin kauhistuttava. Ihminen, joka lakkaa leikkimästä, on ihminen, jonka kanssa en halua viettää aikaa.

Minulla on kaksi syvää leikkisuhdetta. Toinen syntyi tasan kymmenen vuotta sitten. Kutsuttakoon häntä pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Kylläpä olemmekin kymmenen vuoden aikana leikkineet. Muistan eräänkin kerran, kun yritimme olla astumatta kauppakeskuksen käytävän lattialla oleviin viivoihin. Oli niin tiukka kamppailu menossa, että en huomannut tarkkailla ympäristöä ja törmäsin käytävällä kävelleeseen naiseen. Muistan tämän hyvin, koska siitä ei ole viikkoakaan aikaa. Nainen oli onneksi ihminen, joka ei ollut tylsistyttänyt mieltä liiallisella vakavuudella ja osasi nauraa asialle. Joku lapsen sisältään hukannut olisi vain tuhahtanut.

Olen kuullut aikuisista, jotka eivät taivu leikkimään lasten kanssa. Uskallan väittää, että he jäävät paljosta paitsi. Leikki lapsen kanssa on kuin astuisi komeron salaovesta taikamaailmaan, jollaista ei tiennyt edes olevan. Se maailma on täynnä värejä, mielikuvitusta, epäsäännöllisyyttä, maagista realismia, unta, hattaraa, salaperäisyyttä ja ajattomuutta. Kaikkea sitä, minkä aikuisuudeksi nimetty termi yrittää meistä pois karsia. Minulla ja pienellä punatukkaisella tytölläni on yhdessä rakennettu maailma, jonne tylsämieliset eivät pääse edes pääsylipulla.

Toinen leikkikaverini alkoi leikkiä kanssani noin kuusi vuotta sitten. Kutsuttakoon häntä vähän isommaksi pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Kylläpä olemmekin kuudessa vuodessa leikkineet. Tätä leikkiä voi kutsua joko parisuhdeleikiksi tai avioliittoleikiksi, miten sen haluaa kulloinkin määritellä. Muistan, kun lapsena leikin koti-nimistä leikkiä. Tämä nykyinen on vähän jalostetumpi versio leikistä, mutta yhäkin sitä aivan samaa leikkiä. Muistan eräänkin kerran, kun halusimme vaihtaa rooleja. Vaihdoimme toistemme vaatteet päällemme ja esitimme toisiamme. Sen kaiken leikin lomassa sitä tuli oppineeksi jotain itsestä. Muistan tämän hyvin, koska sitä olemme tehneet koko kuuden vuoden ajan, oppineet jotain itsestämme.

Olemme nyt vakavassa parisuhteessa, olen kuullut monen sanovan. Minä en halua olla. Haluan olla leikkisässä parisuhteessa. Sellaisessa, jossa arjen vakavuus ei mene arjen leikkisyyden ylitse. Muistatteko, kun muutaman rivi sitten kirjoitin siitä komeron salaovesta, josta pääsee taikamaailmaan. Sellaisen oven kun löytää parisuhteestaankin, niin muut ovet eivät ala liikaa kiinnostaa. Sen oven takaa paljastuvat värit, mielikuvitus, maaginen realismi, hattara ja ajattomuus ovat parisuhteen raameja parhaimmillaan. Siitä voisi kirjoittaa kirjan Sadan vuoden kaksinaisuus. Ehkä se riittää, että kirjoitan siitä blogia. Ja se riittää, että minulla ja vähän isommalla pienellä punatukkaisella tytöllä on yhdessä rakennettu maailma, jonne tylsämieliset eivät pääse edes pääsylipulla.

Voisiko se olla niin, että otamme itsemme liian vakavasti. Olisiko syytä alkaa ensin nauraa itselle, koska sen jälkeen kaikelle muullekin on helppo nauraa. Leikkiminen on irti päästämistä kaikkivoipaisuuden harhasta. Elämällä kun tahtoo olla sellainen tapa, että se vähät välittää suunnitelmistamme. Elämä on vähän kuin tragikoominen vitsi, joka toisinaan itkettää ja toisinaan naurattaa. Pitää vain uskaltaa itkeä ja nauraa mukana. Se on osa sitä leikkiä, jota tässä joka päivä leikimme. Juutalainen sananlasku sanoo, että jos haluat kuulla jumalten nauravan, niin kerro heille suunnitelmistasi. Siellä ne jumalat hihittelevät, kun näkevät meidän rationaalisesti järjestävän elämää haluamaamme järjestykseen. Sellaisia ilonpilaajia ne ovat, paskiaiset, että yhdellä pienellä kädenliikkeellä saavat suunnitelmamme muuttumaan.

Kuten tekstin alussa kirjoitin, silloin kun ihminen lakkaa leikkimästä, on peli menetetty. Ihminen, joka lakkaa leikkimästä, koska kuvittelee olevansa aikuinen, on ihminen, jonka kanssa en haluaisi aikaa viettää. Hän on se, joka kirjoittaa sanomalehteen paheksuvan mielipidekirjoituksen nykyajan leikeistä, kuten Pokemon Go-leikistä. Vertailee omaa nuoruuttaan nykyaikaan ja toteaa, että vikaan on menty. Ennen oli vain mustikkametsä ja käpylehmiä. Hän ei ehkä ymmärrä, että Pokemon Go on tulevaisuuden käpylehmä. Eikä sitä, että hänen esi-isänsä paheksuivat käpylehmiä sanoen, että ennen oli vain omat varpaat, jolla leikkiä. Tylsämieliset ihmiset jaksavat sukupolvesta toiseen paheksua heitä, jotka uskaltavat leikkiä.

Olen onnellinen mies. Koska elämässäni on hyviä leikkikavereita. Heidän kanssaan uskallan päästää irti aikuisuuden tylsämielisyydestä. Uskallan avata salaoven taikamaailmaan ja nähdä maailman värikkäämpänä kuin ilman heitä näkisin. Minun tarvitsee vain soittaa ovikelloa ja kysyä, että voisiksää tulla leikkimään mun kaa? Jos joku soittaa ovikelloasi, niin älä epäile vastata kyllä.

Tänään on vietetty kansallista leikkipäivää. Eikä haittaa, vaikka leikkiputki jäisi päälle. Se tuottaa ympäristölle ja läheisille vain iloa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat