Olen aikaisemminkin kertonut, että minulla on vaimo, joka tykkää vanhoista sohvista. Nyt ilokseni voin kertoa, että sain vihdoin kannettua sen ulos asunnostamme. Vanhan sohvan, en siis vaimoa. Olisihan se tullut helpommaksi ja halvemmaksi kantaa vanha vaimo ulos asunnosta ja aloittaa parisuhde uuden vaimon kanssa, joka tykkää uusista sohvista. Nimittäin vaimo olisi ollut huomattavasti kevyempi kantaa ulos asunnosta kuin vanha sohva ja varmasti uuden vaimon olisi saanut selvästi alle seitsemällä sadalla eurolla.

Pyysin kaveriani kantoavuksi uudelle sohvallemme. Hän ei tiennyt mihin lupautui. Asia kirkastui hetkessä, kun näimme, minkälainen paketti meille ojennettiin sohvakaupassa. Ajoimme pakettiauton kerrostalomme pihaan. Siitä alkoikin yhteinen Amok-juoksumme kohti neljännen kerroksen asuntoamme. Kahdeksankymmentä kiloa kuulostaa kevyeltä kannettavalta, eihän se olisi kuin neljäkymmentä kiloa per mies. Vähän kuin pitäisi mallia sylissä. Kivaahan se vain olisi.

Kyllähän te tiedätte, että miltä tuntuu kantaa painavaa pakettia rappusia ylöspäin ja kuinka helppoa pakettia on kääntää porrastasanteen kohdalla. Sitä te ette ehkä tiedä, miltä näyttää tilanne, kun paketin on saanut käännettyä porrastasanteella poikittain, mutta molemmat kantajat ovat sohvan ja seinän välissä jumissa. Eikä siinäkään vielä, että on seinää vasten jumissa, mutta kun siinä seinässä on ovi, jonka takana asuu talossa asuva perhe. Eikä siinäkään mitään, että on jumissa naapurin ovea vasten, mutta kun siinä ovessa on juuri siinä kohtaa ovikello, mihin oma jumiin jäänyt pylly painautuu ja kello soi jatkuvana janana. Ja kun oven takana asuvalla perheellä on koira, joka haukkuu ovikellon ääntä, niin että koko rappu raikuu. Te voitte ehkä kuvitella sellaisen tilanteen tapahtuvaksi. Meidän tarvitsee vain muistella.

Eihän sitä ovea olisi auki saanut, vaikka olisi tullutkin katsomaan, että kuka siellä soittelee. Pyllyni piti ovea tiukasti kiinni ja vaikka minua ei olisi ollut, niin sohva olisi pitänyt ovea tiukasti kiinni ja vaikka sohvaa ei olisi ollut, niin tasanteen toisella puolella olevan kaverin ilme olisi pitänyt naapurin lukkojen takana. Ainoa lohtu tilanteessa oli se, että kukaan ei yrittänyt avata ovea ja että ovikellon nuppi ei ollut sellainen pitkänmallinen. Toisin sekin kipu olisi tuntunut lähinnä hyvältä sen tuskan rinnalla, jonka sohva meille aiheutti.

Keksimme luovan ratkaisun. Aloimme työntää pahvipaketissa ollutta sohvaa portaita ylöspäin ja lähellä tasannetta nostaa sitä kaiteen yli, niin sitä ei tarvinnut kääntää. Toinen työnsi alhaalta käsin ja toinen nosti ylhäältä käsin. Kaveri oli työntöpäässä. Huusin hänelle ohjeita. Työnnä vielä vähän. Ponnista. Jaksaa vielä. Hyvä. Sohvan pää näkyy jo tasanteella. Kaveri ähisi alatasanteella. Ponnista. Muista hengittää. Vielä yksi iso ponnistus. Sieltä se sohva tulee. Hyvä. Hienosti tehty. Tämä kaikki toistui neljä kertaa. Olo oli kuin olisi neloset synnyttänyt. Syntyneet eivät itkeneet, mutta synnyttäjillä kyyneleet ja hikipisarat yhdistyivät yhdeksi isoksi vesilammikoksi. Sanomattomalla päätöksellä luvattiin palkinnoksi lähteä pitkän kaavan ilokaasuille hyvän illan koittaessa.

Viimein kaikki oli hyvin. Sohvapaketti pääsi turvallisesti eteiseemme. Lauloimme sille pätkän, sohva on tullut kotiin-biisiä. Nimesimme sen perkeleeksi, koska sitä nimeä hoimme käytävässä niin monta kertaa, että se oli luonteva nimi uudelle tulokkaalle. Vaimo tuli paikalle kysyen, että painoiko se paljon. Olimme kaverin kanssa aivan hiljaa. Istuimme keittiönpöydän äärellä ja siemailimme edessämme olleista laseista Mehukattia, sitä päärynän makuista. Katseemme kohtasivat. Luimme siitä toistemme ajatukset. Kumpi avaa parvekkeen oven ja kumpi nakkaa pihalle, luki ajatuksessa. Vaimo jatkoi, että olisiko se ollut kevyempi kantaa, jos siitä olisi ottanut pahvit pois ympäriltä ja kantanut vaikka osissa sisälle. Juuri nielaistu päärynäesanssi kiipesi takaisin suuhun. Jos joskus olisikin tilanne, että vaimoni synnyttää, niin kuudentoista tunnin ponnisteluiden jälkeen saattaisin kysyä, että olisiko se ollut helpompi synnyttää jollakin toisella tavalla, kun tuhraamalla siihen niin järjettömän paljon aikaa.

Hengityksemme alkoivat hiljalleen tasaantua. Ilta oli kääntymässä voiton puolelle, kun olohuoneesta kuului ääni, että joko kohta kannatte tuon vanhan sohvan kaatopaikalle. Aloin ajatella yhtä Penaa, joka tuli juttelemaan minulle Tampereen Keskustorilla odottaessani bussia. Pena oli perinteinen tuurijuoppo. Ensiksi kolmekymmentä vuotta tukevassa humalassa ja sen jälkeen kuollut. Nyt oli menossa se tukevan humalan kausi. Pena sanoi elämää nielleen äänellään, että vaikka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin viina, niin on se perkeleen yksinkertaista. Sillä hetkellä, kun tartuimme vanhaan sohvaan kiinni ja aloimme raahata sitä kohti alakertaa, niin sekunnin kymmenyksen ajan halusin olla Pena.

Vanha homeinen sohvaraato olikin helppo kannettava. Kuin olisi ruumista kantanut jätesäkissä. Paitsi että ruumis olisi haissut paremmalle. Pieni hymyn kare helmeili kasvoillani, kun kippasimme vanhan sohvan lähimmälle vanhojen sohvien hautausmaalle. Uuden sohvan aikakausi oli alkanut. Siellä se odottaisi olohuoneen nurkassa kotiuduttuani. Kuinka ihanaa olisikaan kaikesta tuskasta ja kaikesta sanomisista huolimatta rojahtaa illalla paljasta pintaa vasten, liikutella sormeaan pitkin pehmeää ja kiinteää pintaa ja jäädä sen syliin lepäämään.

Ja voisi kai sitä jossakin välissä sille uudelle sohvallekin istua. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat