Syyspimeät illat ovat saapuneet. Taas se aika vuodesta, kun pakkamme itsemme tummien vaatteiden ja verhottujen ikkunoiden taakse piiloon. Tai ainakin jotkut meistä tekevät niin. Minulla on harrastus, jota harrastetaan iltaisin syksyn valuessa yhä syvemmälle. Teen pimeän tullen iltakävelyitä asuinalueilla. Tiedättehän sen luontaisen refleksin, kun kävellessä huomaa ikkunan, jossa ei ole verhoja edessä, mutta huoneessa on valot päällä. Katse kääntyy automaattisesti valoa kohti. Sellaisia me ihmiset olemme, tai sellaisia meidän ihmisten kuuluisi olla. Valoa kohti suuntaavia.

En minä varsinaisesti vakoile, mitä verhottomien ikkunoiden takana tapahtuu. Harvoin jään ikkunan alle seisoskelemaan ja kaivamaan laukusta irtokarkkipussia esille. Toisaalta se olisi parasta tositeeveetä ikinä, kun pääsisi katsomaan ihmisten arkea livenä. Parhaimmillaan sitä näkee vilahdukselta, kun keittiössä keitetään teetä. Villein näky, minkä olen päässyt todistamaan, nostettuani katsetta valoa kohti, on ollut paidaton, snadisti vatsakas ja karvainen mies tekemässä kahvakuulatreeniä. Se näky säilyikin verkkokalvoillani harmillisen pitkään.

Myönnettäköön, että tämä kuulostaa vähän perverssiltä, jos tekstiä lukee väärillä silmälaseilla. Nelikymppinen setämies kävelee iltapimeällä tuijottelemassa ihmisten ikkunoista sisään. Niin kuin siinä vanhassa iskelmässä, vähän muunneltuna. Ruudun takaa, ruudun takaa, setämies katselee. Saanen kuitenkin muistuttaa, että se on ihmisen luontainen refleksi kääntää katse valoa kohti. Jos jättää syyspimeällä verhot laittamatta ikkunan eteen, niin se on lupa, että huoneeseen saa vilkaista. Vähän sama kuin pukeutuisi mahdollisemman paljastavaan asuun ja paheksuisi saamiaan katseita,"

Tällä kaikella on minulle syvempi merkitys. Arvostan ihmisiä, jotka eivät halua vain piiloutua. Mitä enemmän verhottomia ikkunoita, sitä avoimempi yhteisö. Me suojelemme liikaa itseämme. Kavahdamme sitä, että viereemme tulee bussissa tai hississä toinen ihminen. Haluaisimme olla bussissakin suljetun verhon takana ja kerrostaloissa olisi hienoa, jos kaikille olisi omat hissit. Hermostumme helposti, jos kaupassa, liikenteessä, rappukäytävällä tai juhlissa on liikaa ihmisiä. Toinen ihminen on enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Sallittakoon se meille. Asumme maassa, jossa asuu vähän ihmisiä ja jossa on totuttu siihen, että liian lähelle ei saa tulla. Me voimme helposti olla aamulla tervehtimättä naapuriamme tai sanomatta sanaakaan hississä samaan aikaan olevalle. Meihin on iskostettu sanonta, että jokainen on oman onnensa seppä, että jokainen pärjätköön omillaan. Se mahdollistaa myös sen, että ilman suurempia omatunnon tuskia voimme unohtaa vanhuksemme yksin yksiöihinsä ja saattaa avuntarvitsijat paluukoneisiinsa. Kotiimme hamuamme yhä lisää neliöitä, jotta voisimme piiloutua myös läheisitämme. Niin kuin minulle kirjoittanut nainen toteaa, että ei ole tuntenut niin rajua yksinäisyyttä edes yksin asuessaan kuin nyt puolisonsa kanssa yhteisessä kodissa.

No kyllä minä sen tiedän, että verhojen pitäminen ikkunan edessä ei kerro mistään mitään. Pidän itsekin verhoja ikkunassa. Se on ehkä enemmän vertauskuva avoimuudelle. Sisäänpäin käpertyminen ei johda mihinkään. Eikä varsinkaan se, että yritämme viimeiseen asti olla oman onnemme seppiä ja pärjätä omillamme. Ehkä se johtaa siihen kyllästymiseen asti kuultuun sisukkuuteen, joka saattaakin olla vain merkki kyvyttömyydestä pyytää muilta apua, joka johtaa pahimmillaan elämän suorittamiseen, loppuun palamiseen ja sairastumiseen.

Lähden taas tänä iltana pienelle iltakävelylle. Kävelen teitä pitkin, joiden varrella on taloja. Osa talojen ikkunoista on suljettu verhoilla. Osassa ikkunoiden takaa näkyy valaistu huone. Valaistut ikkunat näyttävät kaukaa katsottuna kuin olisivat pimeyden puhkaisevia valoreikiä. Merkkejä siitä, että me olemme täällä yhdessä. Todisteena siitä, että ilman valoa olisi vain pelkkää pimeää ja että ilman toisiamme olisimme yksin. Meidän ei tarvitse pärjätä omillamme, koska meillä on toisemme. Ja vaikka kävellessäni valaistun ja verhottoman huoneen ohi, minut erottaa huoneessa olijasta ikkuna, niin me olemme silti näkyvästi toisillemme. Se riittää, sillä se on ajatus, johon haluan uskoa ja se on maailma, jossa haluan elää.

Illat pimenevät. Voisimme olla mahdollisimman monelle valo, jota kohti katseensa kohottaa. Voisimme astua lähemmäksi toisiamme, sillä mitä useampi valo kohtaa, sitä kirkkaammalta maisema näyttää. Kotona voisimme astua liikaneliöiden takaa esille niin, että käden ojentamalla pystyisi koskettamaan toista.

Ja muistakaa iltaisin sen joululaulun sanat, jossa lauletaan, että ei itkeä saa, ei meluta saa. Koska minä iltana tahansa saattaa valoa kohti katseensa kohottava nelikymppinen setämies kävellä ikkunan taa.

Minulle saa silloin vaikka moikata.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Meillä pidetään verhot ikkunassa siksi ettei lämpö karkaa harakoille. Mua ei haittaisi jos joku olisi ikkunan takana, enemmän verhojen kiinnipito on käytännön syy.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat