Juhannus on rakkauden aikaa. Niin kuin koko tämä elämä. Rakkaudella on tuoksu, jota kohti moni suunnistaa. Vähän niin kuin huumekoira, joka vainuaa lentokentällä laukussa saaliin. Voisihan sitä tässä kohtaa hauskasti sanoa, että rakkaus on eräänlainen huume, jota ilman ei pidäkään yrittää olla.

Minä en ainakaan yritä. Olen kirjoittanut julkista parisuhdeblogia neljän vuoden ajan. Olen antanut rakkauden valua kymmeninätuhansina sanoina ihmisten luettaviksi. 

Nyt minulla ei ole enää oikeutta kirjoittaa. Tai niin ainakin hyvin moni minulle tuntematon ihminen on asian ilmaissut. Pitäisi kuulemma lopettaa kirjoittaminen. Pitäisi kuulemma lopettaa blogi. Pitäisi joidenkin mielestä melkein lopettaa ihmisenä oleminen. Moni onkin sanoittanut minut eläimeksi.

”Vieläkö se vitun mulkku apina julkaisee näitä tekstejään.”

”Vitun sonni, panee naisia ensin paksuksi ja häipyy vähin ääni paikalta, eikö siltä voisi katkaista mulkun.”

Esimerkkinä mainittakoon.

En halua oll jatkamatta. Minun sisältäni valuu yhä vain enemmän rakkautta, joka suorastaan vaatii tulla sanoina luettavaksi. Ja kuinka se onkaan helpottavaa päästää ne tulemaan sormenpäihin ja painaa näppäimistöstä näkyviin.  Ne vain tulevat. Vähän niin kuin orgasmi, jonka tulemista ei lopulta voi edes Donald Trumpia ajattelemalla välttää, vaikka haluaisi nautintoa vähän pitkittää.

Ja mitä sonnin virkaan tulee, niin minulla on aikaisemmista suhteista kaksi lasta. Kaksi ihastuttavaa tyttölasta. Sellaista sonnin virkaa olen elämässäni toteuttanut. Onneksi. Ilman sitä tehtävääni, maailma olisi kahta timanttia köyhempi. Tähän kohtaan haluaisin sanoa heille, jotka huutavat suut vinossa tuomioitaan, että miten ihminen, joka epäonnistuu kaikissa parisuhteissaan kehtaa kirjoittaa parisuhdeblogia. Ei kai mikään ole pelkästään epäonnistumista, vaikka se päättyisikin. Jokaisesta rakkaudesta syntyy aina jotain kaunista. Minulla kaksi lasta. 

Toki olen lukenut seuraavankin kommentin. ”Vitun lastenhylkääjä narsisti.” Sitä olen pohtinut, että niinkö he tekisivät erotilanteessa itse. Hylkäisivät lapsensa. Koska miten heille muuten sellainen asia tulee mieleen. Miten heidän päässään edes moinen asia liikkuu. Tahtoisinkin antaa tuntemattomille huutelijoille pienen ohjeen. 

Miettikää vähän mitä kirjoitatte.

Julkaisin kohua herättäneen tekstin noin kaksi kuukautta sitten. Kirjoitin tekstissä, että olen eronnut. Kirjoitin siinä myös, että olen rakastunut toiseen ihmiseen. Muuta en juuri kirjoittanutkaan. Kirjoitin toteavasti. Ymmärrän, että osa lukijoista oli järkyttyneitä. Ymmärrän mielipiteet, että ei tässä elämäntilanteessa saisi niin tehdä. Mutta se olisi riittänyt. Mielipide ja sen esiintuominen. Lähes väkivaltaisen hyökkäämisen ja henkilökohtaisuuksiin menemisen ei koskaan tulisi olla hyväksyttyä. Siihen kenelläkään ei tulisi olla oikeutta. 

Kyllä minä osaan ja uskallan peiliin katsoa. Sieltä näkyy myös sellaista, jota on vaikea silmiin katsoa. Sitä olisi pitänyt uskaltaa olla rehellinen itselleen jo aikaisemmin, niin olisi osannut olla rehellinen myös hänelle. Yritän mennä päivä päivältä lähemmäksi, kestää kipua ja yrittää olla parempi ihminen. Paremmaksi ihmiseksi tullaan kehittämällä itseään, ei vähättelemällä ja tuomitsemalla muita. Se kannattaa muistaa.

Rakkaus ei ole se kohta peilissä, jota on vaikea katsoa. Sitä katson hymy kasvoillani suoraan silmiin. Kenenkään ei pidä piilotella rakkautta. Eiköhän rakkaus ole juurikin se asia tässä maailmassa, jota kannattaa pitää näkyvillä. Aion rakastaa ihmisten edessä. Aion rakastaa ihmistä, johon olen rakastunut.

Viimeksi, kun näin rakkausihmiseni, joimme lasilliset skumppaa. Pakko myöntää. Oli myöhäinen ilta. Paikalla olevat lapset olivat nukahtaneet. Oli hyvä hetki. Upota maailman kauneimpiin silmiin. Vaatekasojen keskellä, Petsien ja pehmolelujen ympäröimänä. 

”En minäkään ollut valmistautunut. Ihastumaan. Rakastumaan. Olin itse juuri eronnut. Olin päättänyt elää loppuelämäni yksin, säästyisi uusilta haavoilta. Mutta sitten kirjoitin sanat. Tärkeimmät koskaan. Tuntemattomalle. Tuli kohtaaminen, joka meni syvälle, ihon alle. Tunteet eivät olleet enää minun hallinnassani. Yritin rimpuilla ulos kaikesta. Tunsin syyllisyyttä, pelkoa, kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan väliltä. Kaikkein suurimpana kuitenkin rakkaus. Olin kohdannut ihmisen, joka näki lävitseni. Joka halusi minut arpineni, virheineni, kokonaisena. Minun ihmiseni. Silti yritin kieltää sen kaikista suurimman tunteen, rakkauden. Näin jälkikäteen se on hullua. Tämä yhtälö on ihan kreisi. Meillä on yhteensä viisi lasta ja välillämme on 165 kilometriä. Mutta meillä on myös jotain sellaista, mitä joku toinen ei saa ehkä koskaan saa elämässään kokea. Onneksi. Koska meillä on vain tämä yksi elämä."

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla