Saimme tyttöystäväni kanssa kihlajaislahjaksi leivänpaahtimen. Ensimmäinen yhteinen kodinkoneemme. Harmi vaan, että ei ole yhteistä kotia, johon sen sijoittaa. Ajattelimme vuoroviikkosysteemiä. Hän tuo sen autolla minulle ja minä junalla seuraavaksi viikoksi hänelle. Oli siinä viikonloppuomistajuuskin neuvottelujen alla, mutta mukavassa parisuhteessa asiat menevät tasan. Tosin saimme lahjaksi myös maailman parasta samppanjaa, mutta käytyjen neuvotteluiden jälkeen sen koti on vakituisesti tyttöystäväni luona. Ihan vain siksi, että minulle saattaisi tulla joogan jälkeen kova jano ja pullo olisi mennyttä.

Onhan tällaisessa etäsuhteessa haasteensa. Minulle ehkä enemmän kuin tyttöystävälleni. Hän ei unohtele tavaroita niin kuin minulla on tapana. Se on pitkä matka lähteä hakemaan kotiavainta tai kukkaroaan yli sadankuudenkymmenen kilometrin päästä. Olen minä seissyt matkalaukku kädessä ulko-oveni takana miettien, että minua ja sohvaa erottaa enää lukittu ulko-ovi johon ei ole taskussa avainta. Fiksusti olen antanut vara-avaimet tyttöystävälleni, joka asuu eri kaupungissa ja tyttärelleni, joka vastaa puhelimeen hitaammin kuin verotoimiston asiakaspalvelu. Pyydä heitä siinä sitten apuun.

Ei ole ollut kertaa, että kaikki olisi lähtenyt mukaan. Sydän ja sielu jää jokainen kerta niiden muiden asioiden lisäksi. Vähän kuin lapsella, joka äitinsä luokse mentyään huomaa, että koulureppu on jäänyt isän luokse. Puhun siis niistä lapsista, joiden biologiset vanhemmat asuvat eri osoitteessa. Olen kuullut, että on niitä sellaisia erilaisiakin perheitä olemassa, jossa lapsen vanhemmat asuvat samassa osoitteessa. Tyttäreni luokallakin on kuulemma muutama sellainen lapsi. Heitä kutsutaan nimellä ydinperhelapset. Sellaisissa perheissä leivänpaahdinta ei tarvitse raahata junassa eri kaupunkiin. Tylsää se sellainen.

On tyttöystävältänikin unohtanut minun luokseni asioita. Tai ei sentään lähdetä liioittelemaan, ettei tule sanomista. On unohtunut asia, nimittäin hiuslenkki. Täytyy myöntää, että minä en edes ymmärtäisi unohtaneeni noin pieniä artikkeleita. Olen isojen tavaroiden unohtelija. Kerran jäi tyttöystäväni eteiseen päällystakkini. En huomannut sitä edes kävellessäni kohti juna-asemaa. Ihmettelin vain, että onpas saatanan kylmä ilma. Junaan noustessani tajusin tilanteen kun aloin vaistomaisesti riisumaan takkia laittaakseni sen naulaan. Haroi sormet tyhjää. Illalla tyttöystäväni laittoi kuvan itsestään takkini hänen yllään, sanoi olevansa alasti sen alla. Yöllä ei lähtenyt enää junia takaisin. Tarkistin aikatauluista.

On yksi asia, joka ei unohdu kotiin eikä hänen kotiinsa. Rakkaus lähtee molempiin suuntiin mukaan. Vittuako sillä päällystakilla väliä. Se ei maailmaa kaada. Rakkauden unohtamisella olisi väliä. Satuttaisi ihan saatanasti. On tämän asuntoni tunnelma tyhjä silloin, kun täällä ei ole tyttöystävääni tai lapsiani. Kotini kulkee heidän mukanaan. Heitä minä en unohda koskaan yhtään minnekään. Sillä heidät unohdettuani unohtaisin myös itseni ja elämäni. Kaikki muu ympärillä on osa maisemaa ja rekvisiittaa.

Sisältö on se, jolla on merkitys. Päällystakilla tai ilman. "

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat