Rakkaus ei katso rajoja. Rakkauden ympärille yritetään muodostaa keinotekoisia rajoja. Osin sitä tekee ihminen itse, kahlitsemalla itsensä rakastamaan vain yhtä sukupuolta. Tukahduttamalla itseltään oikeuden olla kokonainen. Koska rakkaus ei katso sukupuolta. Rakkaus ei katso kansalaisuutta tai rotua. Rakkaus on niin väkevä voima, että sitä ei pidättele mikään. Kun ihmisen katse kohdistuu toiseen ihmiseen ja katse johtaa kosketukseen, rakkaus ei kysy lupaa tulla esille. Se tulee luvatta. Mikään ei ole niin kaunista kuin kahden ihmisen välinen rakkaus. Rakkaus, joka näkyy hymynä rakastavaisten kasvoilla. Rakkaus, joka liittää kahden ihmisen kädet tiukasti yhteen. 

Minua lähestyi sanoillaan nainen, joka halusi kertoa yhden tarinan rakkaudesta, omansa. Tarina oli väkevä. Rakkaus roihusi sanojen välissä, vaikka sanat olivat täynnä pelkoa. Tarina kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, joka aiotaan rikkoa väkisin. Niin kuin tässä maailmassa olisi rakkautta liikaa, että sitä pitäisi alkaa vähentää. Vuosi lähenee loppuaan. Tämä on ollut hurja vuosi. Maailma on ollut täynnä pelkoa, surua ja vihaa. Mutta kaiken sen keskellä rakkaus on synnyttänyt valoa kaiken pimeyden keskelle. Niin kuin tässä seuraavassa tarinassa, jonka on kirjoittanut nainen, joka halusi tästä kaikesta julkisen. Minä haluan tehdä tästä julkisen, koska olen rakkauden puolella. Olen aina rakkauden puolella. Tämä on aihe, joka monella keskustelufoorumilla saa aikaan vihasta sikisevää kommentointia. Minä en halua sitä vihaa tänne, koska tämän tarinan keskiössä on rakkaus ja jos jollakin on aihetta kivittää rakkautta kuoliaaksi, niin on syytä mennä peilin eteen ja miettiä pitkään. Rakkaus ei ole aihe, jonka pitäisi aiheuttaa vihaa. 

"Minun avomies on turvapaikanhakija. Tai pitäskö sanoa yliopistosta valmistunut, osa-aikatyötä tekevä, yllätyksiä kaupasta tuova ja kipeän niskan hieroja. Ja turvapaikanhakija. Kestoltaan meidän suhde on nyt niin pitkä, että sitä ei voi enää pällistellä ”uusi viehättää” ja ”odotapa vaan, kun totuus paljastuu..” Mutta en halua keskittyä siihen rasismiin tai kulttuurieroihin tai mihinkään yleiseen höpinään. Vaan, miltä se tuntuu, kun rakkaus on vaakalaudalla?

Hän, kuten suurin osa muistakin on saanut kielteisen päätöksen. Miten paljon se lannistaa, kun sinua on vainottu ja vangittu ja kidutettu ja silti se on ihan turvallista palata. Kun olet tippunut kumiveneestä Välimereen ja kävellyt läpi Euroopan, nukkunut paskaisessa homerakennuksessa, vaan koska ”kyllä eurooppalaiset auttavat ja kyllä se siitä paranee varmasti”. Minkälaista on se elämä, kun lähtöpassit voi tulla mikä päivä tahansa tekstiviestillä. Tekstiviestillä, ei edes puhelulla.

Suomalainen tuttava ihmettelee, että miten voisi olla apuna, että mies saisi turvapaikan. Luettelen kaiken mitä tiedän (kokopäivätyöllä saa vuoden, muuten eipä nykytilanteessa ole oikein ”millään mitään väliä”), ja hän lähes itku kurkussa sopertaa, että kannattaako tässä mitään yrittääkään. Niin, kyllähän me tässä monenlaista yritetään, ihan yhtä lailla kuin muutkin, yhteistä kotia, tulevaisuutta ja arkea.

Harvassa suomalaisten välisessä parisuhteessa on tätä elementtiä. Toinen voidaan ikään kuin ylhäältä päin isolla rumalla valkoisella häpeällisellä kädellä nostaa pois ja heittää hevon kuuseen, josta tiedämme kumpikin, ettei hän enää takaisin tule, enkä minä voi sinne häntä seurata. On ollut myöskin karvas kunnia seurata, minkälainen on meidän Suomi. Kukaan ei kysy koskaan nimeäsi. Olet se kahdeksan numeron mittainen numerosarja.

Pystyn taistelemaan läpi someraivon, repimään epäasiallisen asianajotoimiston palasiin, kuuroutumaan isovanhempien uutisten avulla muodostetulle kulttuurinäkemykselle ja jopa ottamaan sodan meidän olohuoneeseen. Kun kaikki on hyvin ja lämmintä, niin yksi puhelu ystävän kuolemasta tuo koko ruman ja kipeän sodan meidän olohuoneeseen, juuri siihen, missä äsken vielä naurettiin vessapaperimainokselle.

Mutta sille en voi mitään, jos joku päivä tämä tuomion tekstiviesti tulee ja meillä on kaikki jaetut paukut vyöltä loppuneet. Silloin minun pitää avata kädet tiukasta syleilystä ja heiluttaa lentokentällä hyvästit. Varmaan pyöräyttää itseni sinne lentokoneen renkaan alle, siltä kai se voisi tuntua, jos sielunkumppani, jonka kanssa kaikki oli kesken, lähetetään pois.

Miltä sinusta tuntuisi, jos sinun puolisosi voitaisiin tuomita kuolemaan mikä tahansa tavallinen arkipäivä, kun sinä olet tiskannut ja hän kantaa kupin kahvia sinulle olohuoneeseen? Mikä tahansa tavallinen arkipäivä, kun olette kaupassa nahistelemassa vaaleasta ja tummasta leivästä? Mikä tahansa tavallinen arkipäivä, kun olet töissä ja koko elämä pysähtyy? Toki kaikkien elämässä on läsnä epävarmuus, mutta mitä jos teidän elämälle joku toinen ihminen jossakin määrittää viimeisen käyttöpäivän?" 

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat