Olen ollut kaksi kertaa naimisissa. Kaksi kertaa olen eronnut. Voisi ajatella, että onnistumisprosenttini on puhdas nolla. Voisi ajatella, mutta en ajattele. Avioliittoni on antanut minulle paljon. Kaikista kauneimpana kaksi ihanaa tyttölasta. 

Elämä on täynnä kohtaamisia. Toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Haluan kertoa yhdestä kohtaamisesta. En tiennyt sellaista voivan edes olla olemassa. Olen kuullut puhuttavan, että ihmisen katseesta voi nähdä hänen menneisyytensä. Edessäni olivat silmät, joista näki kauemmas kuin heti uskalsin edes katsoa. Tiedättehän sellaisen katseen, jonka nähtyään haluaa vain pitää lähellä.

Kolme vuotta sitten aloitin terapian. Huusin menneisyyttäni ulos tyhjille tuoleille, revin puhelinluetteloita silpuksi ja paiskoin muovailuvahaa raivokkaasti lattialle. Piirsin paperille omakuvan, jossa oli vain pää. Loppu oli näkymätöntä. Niin kuin elämäni ennen sitä. Kuljetin mukanani kilttiä lasta, joka yritti miellyttämällä pitää maailmaa paikoillaan tehden itsestään näkymättömän, jonka yli on helppo kävellä. 

Eräänä iltana havahduin terapiahuoneen lattialla seistessäni. Kuinka paljon purkamatonta vihaa, pelkoa ja ahdistusta ihmiseen voikaan mahtua. Eihän kiltti voi olla vihainen, koska hänen pitää elää muille kuin itselleen. Kerään repimäni paperisilput roskakoriin, istun pöydän ääreen ja piirrän ensimmäisen kerran aikuisiässä itselleni vartalon. Teen itseni näkyväksi. Kävelen bussipysäkille, nousen bussiin ja jään pois tuntemattomalla pysäkillä.

Se hetki oli merkitsevä. Hetki, joka johti rakastumiseen. Kahden särkyneen ihmisen katseet, jotka kohtasivat jossakin siellä missä suuret rakkaustarinat alkavat. Istuimme pöydän eri puolilla, mutta silti katseittemme takana pidimme toisistamme jo tiukasti kiinni. Juuri silloin, kun hänkin oli päättänyt olla ikinä enää aloittamatta uutta suhdetta. Eikä sitä edes voitu aloittaa. Siinä edessä oli monen kuukauden mittainen seinä, joka ei kuitenkaan pystynyt estämään sitä syvää yhteyttä, joka oli ensimmäisen tapaamisen aikana syntynyt. Ei mikään olisi estänyt.

Kaikki on nyt toisin. Olen ollut ihmisenä raakile. En minä vieläkään kypsä ole. Elämä on viiltänyt minuun haavoja, joista on jäänyt arvet. En peittele niitä enää. Olen oppinut piirtämään itselleni vartalon, tulemaan näkyville. Olen löytänyt rakkauden, jollaista en tiennyt olevan olemassa. Vaati uhrauksia tulla tähän päivään, jolloin koen olevani kokonaisempi ihminen. Olen tullut läpi kahden avioeron, menettänyt mahdollisuuden nähdä lapsiani päivittäin ja kokenut julkisen teurastuksen.

Tänään uskallan seistä ihmisten edessä sellaisena kuin olen. Ennen kaikkea uskallan seistä rakastettuni edessä näkyvänä. Ihmisenä, jonka yli ei ole enää niin helppo kävellä. Tämä kaikki tuntuu ihan uudelta. Voitte kutsua tätä alkuhuumaksi, rakkauspsykoosiksi tai miksi tahansa. Minulle tämä on aivan jotain muuta. Kutsun tätä uudeksi syntymiseksi ja rakkaudeksi.

Välissämme on lukuisia kilometrejä. Elämässämme on yhteensä viisi lasta. Molemmilla on omat menneisyyden haavansa, jotka eivät ole vielä kokonaan arpeutuneet. Välillämme on joskus viikkojenkin ikävä. Se tulee ulos kipuina ja kyyneleinä, kun näkee vessan peilikaapissa viikkoja käyttämättömänä olleen punaisen hammasharjan tai jääkaapissa kauramaitopurkin.

Rakkaus ei tule vaatimalla. Emme ole velvollisia tekemään toisistamme onnellisia. Meidän ei tarvitse luvata liikoja. Olemme tämä hetki. Niin kuin siellä Irinan keikalla. Seisoimme aivan lähellä toisiamme. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja pidin kiinni ja ihmiset siinä ympärillä hymyilivät silmillään. Paitsi se vanhempi nainen, jonka mulkoilu ei jättänyt tulkinnalle varaa.

Olen tänään rohkeampi, itsevarmempi ja kauniimpi kuin ennen. Kirjoitin sen tänään hänelle viestissä. Koska tiedän, että hänen kauneutensa on johtanut niihin kaikkiin hyviin asioihin ja muutoksiin. Oppiaksemme toisistamme me täällä olemme. Olen oppinut häneltä jo paljon, hänkin minulta. Olemme oppineet, että antamalla toiselle tilaa, pääsee lopulta lähemmäksi. Niin lähelle, että uskon enemmän kuin koskaan, että punainen hammasharja peilikaapissani on säännöllisesti käytössä ja jääkaapissa on aina kauramaitoa.

Minulla on elämässäni kaksi kaunista tyttölasta. Merkkinä rakkaudesta, jota elämä on antanut. Kädessäni on tatuoituna kolme sydäntä. Vaikka ne ovat merkkejä menneisyydestä, niin ne kuvaavat eniten tätä päivää. Kaksi sydäntä on lapsilleni. Sen kolmannenkin haluan säilyvän kädessäni ikuisesti. Niin kuin tatuoinneilla on tapana säilyä ja rakkaudella, jolla on tarkoitus. 

Olen valmiimpi tähän kuin koskaan ennen. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat