Jotkut tarinat on kerrottava. Onneksi on rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa tarinansa. Uskaltavat kertoa siksi, että haluavat esimerkillään rohkaista muita samassa tilanteessa olevia. Julkaisin tekstin jo viime viikolla, mutta asiattomien kommenttien johdosta piilotin sen hetkeksi. Julkaisen sen nyt uudelleen tiedostaen, että asiattomat kommentit seuraavat siltikin perässä. 

 

"Synnyin uskontoon, jossa oli paljon sääntöjä. Sanoisin, että hyviä sääntöjä. En koskaan kyseenalaistanut sitä tapaa elää, vaikka se erosi ympärilläni olevien nuorten elämästä. En kokenut vaikeaksi elää niiden ohjeiden mukaan, ennen kuin olin täyttämässä 18. Kaverini kävivät tanssimassa yökerhoissa ja kutsuivat minut usein mukaan. Odotin sitä hetkeä, kun täyttäisin 18 ja voisin liittyä heidän seuraansa. Vanhempani vastustivat tätä. Kaikki isommat sisarukseni olivat käyneet salaa vanhemmiltamme. Päätin tehdä samoin.

Perheessämme oli paljon haasteita. En ollut koskaan ollut läheinen isäni kanssa. Hän oli väkivaltainen, kun olin lapsi ja äärimmäisen kontrolloiva. En halua palata muistoihin, miten isä satutti meitä. Äidin ansiosta väkivalta jäi jossain vaiheessa pois. Kovakourainen isä silti oli. Nopea suuttumaan ja huutamaan. Pakkomielle tietää kaikki mitä teemme. Aamuisin hakkasi huoneiden ovia. Saattoi vain kävellä huoneeseen, kun olin vaihtamassa vaatteita. Murrosikäiselle se oli kova paikka, kun rintsikat päällä välillä yllätettiin. Usein kotona oli vaikea hengittää. Äiti yritti, hän oli lempeämpi, mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä voimakkaammin halusin muuttaa pois kotoa. Halusin olla vapaa.

En vieläkään tiedä, halusinko lopulta vapaaksi isästä vai uskonnosta. Mutta kun pääsin pois kotoa, tein pesäeron myös uskontoomme. Halusin elää niin kuin muutkin nuoret. He vaikuttivat minusta niin iloisilta, heillä oli hauskoja tarinoita kerrottavinaan. Olin asunut omillani muutaman kuukauden, kun menin topilla ja hameella perhettäni tapaamaan. Ajattelin, että he näkisivät, että ei haittaa pukeutua niin kuin muut. Äiti sanoi, että näytin ilotytöltä. Isä tuskin katsoi minuun. He haukkuivat minut pystyyn. Sanoivat, että olen pahan tiellä. Lähdin itkien pois. Säännöllisesti sain heiltä viestejä ja puhelinsoittoja "palaa Jumalan luo". Lopulta satojen haukkumaviestien ja puheluiden jälkeen lakkasin vastaamasta puhelimeen. Olin menettämässä perhesuhteeni, koska halusin elää eri tavalla. Välillä itkin kämpilläni, koska kaipasin äitiä, mutta tuntui liian pahalta kuulla arvostelua.

Olimme baarissa tanssimassa ja kaverini ex-poikaystävä tarjosi minulle juotavaa. En voinut sietää kyseistä miestä. Yksi elämäni suurimpia virheitä oli ottaa häneltä juoma vastaan. Kaverini olivat lähteneet jo aikaisemmin, olin jäänyt puolituttujen seuraan koska halusin vielä tanssia. Muistan sen, että join lasista. Sitten muistan istuneeni kadulla joku mies vieressäni, joka yritti saada minut mukaansa. Taistelin pysyäkseni hereillä. Pää tuntui äärimmäisen raskaalta. Oli vaikea tajuta, missä olin. Jalat eivät kantaneet. Oksetti. Tunsin tekeväni kuolemaa. Sillä hetkellä luulin vielä, että minut humalaan juottanut mies auttaisi minut kotiin. Jossain kohtaa olin vajonnut tajuttomuuteen. Miehen oli täytynyt ottaa avaimet taskustani. Koska seuraava muistikuva oli, kuinka hän oli päälläni. Harrasti seksiä kanssani. Yritin sanoa "ei", mutta äänen tuottaminen tuntui mahdottomalta. Muistan kiihkon toisen silmissä. Yritin työntää häntä pois. Olin taas tajuton.

Seuraavana päivänä heräsin hirvittäviin kipuihin. Vatsassa ja alapäässä tuntui viiltävää kipua. Sängyssäni oli verta. Noin viikon sängyssä kivuissa makaamisen jälkeen äiti soitti. Itkin puhelimeen. Äiti vei minut lääkäriin. Sieltä hänen luokseen kotiin. Muutaman päivän päästä saimme testitulokset. Olin saanut klamydian. Äiti auttoi minua. Hoiti minua kotona, mutta ei voinut peitellä pettymystään. Hän sanoi, että aiheutin sen itse, koska lähdin kotoa. Hän kutsui minua huoraksi. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Näin hirveitä painajaisia miehestä. En pystynyt nukkumaan. Se oli sanoinkuvaamattoman raskasta aikaa. Olin palasina. Siskoni, äitini ja isäni haukkuivat minua, rukoilivat parannuksesta ja minä yritin toipua raiskauksesta. 

Puoli vuotta meni sumussa. En käynyt ulkona, pelkäsin ihmisiä. Sain paniikkikohtauksia pakollisilla kauppareissuilla. Puolen vuoden jälkeen muutin taas pois kotoa. Välillä perheeni muistutti, että alkanut masennukseni ja pelkoni johtuivat siitä, kun olin lähtenyt synnin tielle. Äiti ei uskonut terapeutteihin. Hänen mielestään ne vain pahentavat ongelmia. Mutta kirkon terapeutille hän minut lähetti. Itkin hänen edessään puhuessani raiskauksesta, mutta hän kuuli vain yhden asian, sait hirvittävän opetuksen siitä, mitä tapahtuu, kun rikkoo Jumalan käskyjä. Vanhempani painostivat käymään kirkossa, se auttaisi. Vihasin sitä. Kyhjötin kirkossa takimmaisessa penkkirivissä nurkassa. En puhunut kenellekään. Pidättelin itkua. 

Myöhemmin muutin toiseen kaupunkiin. Olin edelleen rikkinäinen, mutta halusin jatkaa elämää. Halusin pois perheeni vaikutuksen alaisuudesta. Emme pitäneet vanhempieni kanssa yhteyttä puoleen vuoteen muuttoni jälkeen. Aloitin uudet opinnot. Kärsin edelleen paniikkihäiriöistä ja unettomuudesta, joten vastoin äitini mielipidettä, varasin ajan koulun omalta psykologilta. Ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen koin saavani apua. Minua kuunneltiin, eikä haukuttu. Sain itkeä vapaasti ja sain vinkkejä miten hallita paniikkihäiriöitä. Kävin myös hoitajalla, joka antoi vinkkejä unettomuuden selättämiseen.

Psykologikäynnit olivat rankkoja. Joskus olo oli sietämätön käynnin jälkeen. Kerran sain paniikkikohtauksen matkalla kotiin. Makasin maassa jonkin aikaa, ennen kuin nuori mies pysähtyi auttamaan. Kysyi miten voin ja vei minut kotiin. Siellä hän piti minusta kiinni siihen asti, että lakkasin hyperventiloimasta. Hän pyysi numeroani ja laittoi myöhemmin illalla viestiä. Joka päivä hän kysyi, miten jaksan ja halusi nähdä. Vei minut puistoon kävelemään. Katsoi tiiviisti silmiin puhuessani. Hän oli hyvä. Puhui paljon kauniita asioita. Pikkuhiljaa suhteesta tuli romanttinen. En käynyt enää psykologilla. 

Mies oli ihastuttava. Hauska, sosiaalinen ja herrasmies Olin hänen taivaasta pudonnut enkelinsä, jumalatar, paras nainen, jonka hän oli koskaan tavannut. Hän halusi kaikkea sitä, mitä minä halusin. Hän liittyi jopa vanhempieni uskontoon, jotta voisimme mennä naimisiin. Hän oli täydellinen. Kihlauksemme jälkeen täydellisyys alkoi rakoilla. Ajattelin, että se johtuu varmaan stressistä. Ketäpä häät eivät jännittäisi? Hänestä tuli tylympi. Hän alkoi suuttumaan herkemmin. Kun iloitsin häistä, hän sanoi, että kai ymmärrän, että hän on oikeastaan ainoa, joka minut huolisi. Lähellä hääpäivää hän suuttui niin pahasti, että painoi minut vauhdilla kurkusta pitäen seinää vasten. Löin pääni seinään kipeästi. Se oli shokki. Mutta hän aneli anteeksiantoa. Hetken hän oli taas oma ihana itsensä. Kihlauksemme kesti vain kuukauden. Minun kuului olla siveä avioliittoon asti. Pidin itseäni jo likaisena, koska joku oli raiskannut neitsyyteni.

Menimme naimisiin. Olin hääpäivänä vielä epävarma. Mieheni oli samaan aikaan painostanut mukana, että nopeammin naimisiin, koska sitten voisimme muuttaa yhteen. Hänellä oli asunto menossa alta. Häälahjaksi sainkin 20 000€:n ulosottovelat. Hääpäivänämme säteilin. Olihan hääpäiväni. Kaksi kuukautta häiden jälkeen otimme isosti yhteen. Hän ei ollut maksanut vuokraa, ei etsinyt töitä, ja oli yhä harvemmin kotona. Minä olin siinä vaiheessa jo raskaana. Uskonnossamme on yleistä, että lapset tulevat pian naimisiinmenon jälkeen. Siskoni ja äitini mielestä lasten saanti on Jumalan tahto. Lapsen saamisen pitkittäminen taas on väärin. Huonoa tuuria oli, että raskauspahoinvointi tuli niin rajuna. Olin tiputuksessa sairaalassa, kun mikään ei pysynyt sisällä. Hän lähti viikonloppuisin pois ja tuli arkena myöhään kotiin. Riitelimme siitä usein. 

Mieheni tarvitsi omaa aikaa ja rauhaa kotona. Aluksi hän pyysi, että olisin kotona eri huoneessa. Sitten hänellä meni hermot kunnolla ja hän huusi, että minun olisi hankittava elämä ja lähdettävä viikonlopuksi pois. Takaisin ei saa tulla, ennen kuin hän antaa luvan. Lähdin ystäväni luokseni. Hän oli huolissaan, että synnyttäisin hänen luonaan. Supistelin kivuliaasti. Yhden yön jälkeen soitin miehelleni, pyysin lupaa tulla kotiin. Hän sanoi, etten osaa iloita elämästä ja olen liian riippuvainen hänestä. Siksi supistelen. Anteeksipyydellen palasin kotiin. Mieheni painoi minut raivoissaan maha vasten lattiaa ja painoi polvella selkääni. Tunsin vatsassa repivää kipua ja hän suostui ajamaan minut sairaalaan. Sain supistuksenestolääkkeitä ja käskyn vuodelepoon. Mieheni sanoi hunajaisesti hoitajille, että on kyllä kehoittanut minua lepäämään. Kotona sanoi, että vaikea luonteeni pakottaa hänet satuttamaan.

Väkivalta lisääntyi, koska olin vaikea, en totellut tai sanoin vastaan. Väänsi ranteista, painoi kurkusta tai polvellaan minut lattiaa vasten. Siivosin kotona, koska mieheni halusi, että vaimo siivoaa ja laittaa ruoan. Mies käy töissä. Sitten tuli ilta, kun supistukset olivat jo aivan toisella tasolla ja tiesin, että lapsi syntyisi pian. Ennen synnärille lähtöä hän katsoi elokuvaa ja minä pidättelin oksennusta supistusten välillä. Miestä ärsytti ääntelyni ja komensi minut toiseen huoneeseen. Puolen yön jälkeen soitin veljeni viemään minut sairaalaan. Tytär tuli. Kaunis pieni ihme. Mieheni piti tyttöä sylissään ja oli hiljaa. Ajattelin, että nyt kaikki muuttuu paremmaksi. 

Kun palasin kotiin, hän palasi töihin. Mikään ei muuttunut, mitään ei tapahtunut avioliitossamme. Meillä ei ollut seksielämää ollut 8 kuukauteen. Synnytyksen jälkeen mies muutaman kerran halusi. Hän painoi käden suulleni, etten itkisi kivusta liian lujaa, ettei lapsi heräisi. Kun hän oli valmis hän käänsi selkänsä minulle tai meni sohvalle nukkumaan. Minusta tuntui, että hajosin avioliittomme myötä jälleen palasiksi. Meidän uskonnossamme ei erota. Se on yksi pahimpia asioita mitä voi tehdä. Eronneita katsotaan herkästi vinoon. Kun tyttäremme oli 6kk ikäinen kaikki sisälleni patoutuneet tunteet purkautuivat. Itkin ja huusin, etten enää kestä tälläistä suhdetta. Hän raivostui huudostani. Löi kasvoille, mahaan, väänsi ranteista ja tukisti kun olin vajonnut kumaraan. Siitäkin illasta on hämärä muistikuva. Lapsen pelon muistan. Kun kaaduin sohvan yli, näin lapsemme nousseen sohvaa vasten seisomaan 

En ole koskaan nähnyt häntä yhtä uhkaavana. Sinä iltana hän oli todella raivoissaan. Pelkäsin, että kävisi todella huonosti. Syöksyin paniikissa ulos ja ajattelin, että juoksen porukoille hakemaan apua. Minulla ei ollut kenkiä eikä puhelinta ja kadun ylitettyäni tajusin, että on muuten heikko olo. Kauas en pääsisi. Päätin palata takaisin hakemaan lapseni. Heräsin olohuoneen lattialta lapsi vieressäni. Isäni ja veljeni hakivat meidät pois. Lapsi vietiin äidilleni ja minut sairaalaan. Seuraavana päivänä äiti soitti tykiryhmälle. Ryhmässä toimivalle poliisille äiti sanoi, että minut oli pahoinpidelty. 

Seurakunta neuvoi minua antamaan anteeksi ja olemaan tekemättä rikosilmoitusta. Mieheni oli sanonut hänelle katuvansa ja taistelevansa perheemme eteen. Samaa hän sanoi tukiryhmälle. Sain tuskin sanaa suustani, kun kuuntelin hänen puheitaan työryhmän naisille. Hän kävi myös yksin juttelemassa heidän kanssaan. Ryhmän terapeutti soitti minulle. Sirkutti, kuinka olen ymmärtänyt mieheni jöröyden aivan väärin. Kerrassaan mukava mies. Ja rakastaa minua kovasti. Ryhmässä toimiva poliisi sanoi, että mieheni voisi nostaa minua vastaan syytteen pahoinpitelystä, koska heitin häntä kaukosäätimellä. Sanoi, että parempi kun annan olla. Kaikki, joiden kanssa hän oli jutellut, tuntuivat kääntyvän minua vastaan. Menetin uskoni lakiin, ammattilaisiin ja Jumalaan. Tiedän, että iso syy on myös minussa. En saanut suutani auki. Olin henkisesti aivan pohjalla.

Pelkäsin miehiä. Vihasin uskontoani, vihasin kirkossa käymistä. Jotkut jäsenistä lakkasivat puhumasta minulle, koska olin eronnut. Ikäiseni miehet välttelivät minua tai kannustivat "kyllä joku sut huolii". Se oli nöyryyttävää. Kirkossa olin kuonaa miesten silmissä. Eronnut yksinhuoltaja. Kirkon ulkopuolella miehet pyysivät treffeille. Näkivät minut vielä naisena. Lopulta tapasin miehen, joka pääsi pelkojeni läpi. Mies joka on nyt vuoden ajan huolehtinut minusta ja lapsestani. Mies, jota lapseni kutsuu isäksi. Mies, joka tukee minua vanhempana, auttaa kaikessa missä voi. Mies joka rakastaa meitä, jota me rakastamme. Mies, joka on väärää uskontoa ja suhteemme vuoksi jälleen välini viilentyivät perheeseeni. Koska väärä uskonto.

Minä en enää kestänyt nöyryytystä kirkon miesten osalta. Joten lakkasin käymästä kirkossa. En kestänyt enää painostusta mihinkään suuntaan. En sitä, että ex-mieheni on edelleen jäsen kaiken tekemänsä jälkeen, mutta kuukausi sen jälkeen kun lakkasin käymästä kirkossa, niin johtajamme halusi erottaa minut kirkosta. Edelleen tunnen vihaa ja rakkautta uskontoani kohtaan. Synnyin siihen. Kasvoin siinä. En vieläkään osaa sanoa, mikä on uskontoani, mikä vanhempieni omaa tiukkuutta. Mikä ihmisten omaa fanaattisuutta. Ystäväni kirkossa eivät paheksu kirkon ulkopuolisia suhteita, he eivät katso miestäni vinoon, he käyvät baareissa tanssimassa, eivätkä ole vanhempiensa silmissä muita huonompia. Jonain päivänä haluan selvittää ilman painostusta mihin uskon, mitä opetan lapselleni. Mutta nyt, kahdeksan vuotta sen jälkeen, mistä tarinani alkoi, tahdon olla onnellinen. Ilman sääntöjä, ilman painostusta. Tahdon rakastaa vapaasti. Tahdon rakastaa. Tahdon uskaltaa."

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat