Kymmenen vuotta sitten törmäsin outoon mieheen. Hän tuli synnytyssairaalaan katsomaan synnyttänyttä vaimoaan ja syntynyttä lastansa. Olin samalla osastolla katsomassa vastaavia omiani. Kuulin miehen suusta jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen kuullut. Minä en sitten työnnä lastenvaunuja julkisesti. Niin sanoi mies synnyttäneelle vaimolleen. Tuosta noin vain. Se oli kymmenen vuotta sitten ja en sen jälkeenkään ole kuullut mitään vastaavaa.

Paitsi muutama kuukausi sitten, kun sain sähköpostia naiselta, joka oli sairastunut aggressiiviseen rintasyöpään. Hän kirjoitti miehensä tulleen sairaalaan ja kysyneen häneltä, että meneekö vielä pitkään, ennen kuin pääset kotiin, siellä alkaa näyttää vähän sotkuiselta. Niin hän oli sanonut. Tuosta noin vain. Tästä olen kirjoittanut teksteissäni aikaisemminkin. Onneksi nainen kirjoitti jättäneen miehensä, sillä mies joka pitää naistansa imurina ei ole mies, vaan jotain aivan muuta.

Nämä ovat tapauksia, jotka ovat harvinaisia. En usko, että tämänkaltainen asenne elää enää yhtään missään. Ei ole olemassa miehiä, joiden vastuu lapsenhoidossa loppuu sen alullepanemiseen. Eikä ole olemassa miehiä, jotka eivät tee kotona yhtään mitään. Silti sitä yllättävän usein törmää kommentteihin, jossa ihastellaan isiä, jotka osallistuvat lastensa arkeen ja annetaan arvostusta miehille, jotka myöntävät tekevänsä vähintään puolet kotitöistä. Toisinaan isä, joka käy lapsensa kanssa puistossa tai muskarissa, nostetaan jopa sankarin asemaan.

Tämä on kummallista. Eikö se ole ihan normaalia vanhemmuutta haluta viettää aikaa lapsensa kanssa ja eikö se ole normaalia parisuhteilua, että osallistuu toisena parisuhteen osapuolena puoliin kotitöistä. Eikö tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Siltikään ei voi olla ajattelematta, että mistä kumpuaa kommentit, jossa ihastellaan osallistuvaa miestä. Nostetaan mies jalustalle vain sen vuoksi, että hän tekee sen, mitä jokaisen miehen kuuluukin tehdä ja jonka suurin osa miehistä tekeekin. Ei siinä ole mitään sankarillisuutta.

Koska kommentti, että onpa ihana mies, kun käy lapsensa kanssa leikkipuistossa, pitää kehun lisäksi sisällään ennakko-oletuksen, että normaalisti miehet eivät käy lastensa kanssa leikkipuistossa. Mistä tämä tällainen käsitys tulee. Minä en tunne yhtäkään miestä, joka ei osallistu lastensa arkeen. Enkä edes usko eläväni missään osallistuva isä-kuplassa, jonka sisällä sattuu vain olemaan pelkkiä osallistuvia isiä. Että oikeasti onkin niin, että harva mies osallistuu, mutta minä olen vain ajautunut siihen ryhmään miehiä, jotka osallistuvat.

Onhan niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöjä tässäkin tapauksessa. On mies, joka tulee parin päivän varpajaisryypiskelyn jälkeen ilmoittamaan vaimolleen, että ei aio juurikaan osallistua ja on mies, joka tulee sairaalaan vakavasti sairaalle vaimolleen kertomaan, että pitäisi tulla kohtapuoliin siivoamaan. Onhan meitä, mutta eiköhän kuitenkin vankkana vähemmistönä. Sitä paitsi tällaiset miehet kaivavat itselleen montun, jonne lopulta ansaitusti putoavat. Ei vastuuttomien ihmisten kanssa kannata elämäänsä tuhlata.

Ehkä nämä kommentit kumpuavat jostakin menneisyydestä. Maailmasta, jota ei ole ollut enää aikoihin olemassa. Se kadonnut viisikymmentäluku, jossa naiset kulkivat essu päällä ja miehet kirves kädessään. Rooleja ei vaihdettu edes kokeilumielessä. Mutta se oli viisikymmentäluvun juttu. Se aikakausi vaati ehkä sen kaltaista roolijakoa. Ehkä tämä roolijako jatkui siitäkin vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Mies kävi töissä, nainen hoiti lapsia kotona. Maailma on tänään toinen, onneksi. Rippeitä vanhasta ajasta kulkee vielä ajatuksissamme ja niitä toisinaan putoaa ihmisten kuultavaksi ja luettavaksi. Mutta maailma on tänään parempi. Maailma on tänään niin paljon parempi.

Pian tulee taas aika, jolloin istun synnytysosastolla katsomassa juuri syntynyttä lastani. Pidän sylissä jotain, joka voittaa kauneudellaan kaiken maailmassa olevan. Olen varma, että huoneeseen ei tällä kertaa kävele isää, joka ilmoittaa, että ei aio osallistua. Se, johon kymmenen vuotta sitten törmäsin, oli ainoa laatuaan. Minusta tulee lapselle isä, joka haluaa käydä hänen kanssaan leikkipuistoissa ja muskarissa. Eikä se ole sankaruutta, vaan se on vastuuta. Se on aivan normaalia vanhemmuutta. Sitä vanhemmuutta, jota olen elänyt tähänkin asti.  On ehkä jopa alentavaa miehiä kohtaan ajatella, että osallistuva mies on sankari, koska suurin osa meistä miehistä on osallistuvia. Vai olenko ymmärtänyt jotain perusteellisesti väärin.

Minulla on ollut kymmenen vuotta tytär. Sellainen maailman ihanin tyttö. Keväällä minulla on heitä kaksi. Sellaisia maailman ihanimpia tyttöjä. Vaimoni vatsassa kehittyy tyttö. Olen pian tyttöjen ympäröimä poika. Rakastan sitä ajatusta. Minulla on monia tavoitteita kasvatukseen. Kirjoitan niistä myöhemmin enemmän. Yksi tärkeimmistä on se, että tyttäreni ei joudu elämään asenneilmapiirissä, jossa osallistuvasta miehestä leivotaan sankaria, vaan ilmapiirissä, jossa osallistuva mies on normi, koska vanhemmuus tai ylipäätään yhtään mikään ei ole sukupuolesta kiinni. 

Kommentit (19)

Yks isä 41v
1/19 | 

Itseäni en millään tavalla nosta itseäni sankariksi, vaikka olenkin kaikessa osallistuva.Muskareihin, yösyöttöihin siivouksiin pesuihin. Olen huomannut että sankareiksi miehiä nostavat (yleisimmin) naiset eivät ole itse saaneet nauttia osallistuvasta miehestä ja joilla jo lapsuuden kodissa äiti on hoitanut kaiken. Lapsuudenkodissani isäni osallistui myös kotitöihin,joten kun tällaisia osallistuvia isiä on, niin ehkä tulevaisuudessa ajatukset sankareista muuttuvat normeiksi.

Rituus

Kiitos, veit sanat suustani. Itse olen kateellinen niille naisille joiden miehet jakavat yhdessä arjen. Oma mieheni osallistuu kotitöihin. Toivoisin kuitenkinenemmän yhteistä aikaa ja tekemistä poikamme kanssa. Vauva aikana yritin antaa vastuuta ja tehdä työnjakoa niin että toinenkin pääsisi osallistumaan. Siinä tein virheen, että otin yöt vastuulleni koska pelkäsin miehelle tapahtuvan työtapaturmaa tms univajeen takia. Vauva aikana minusta tuntui miehelle olevan vauvan hoitaminen pakkopullaa. Kaikki lohduttivat tilanteenmuuttuvan kun poika kasvaa. Sitä ei kuitenkaan ole tähän mennessä tapahtunut. Isä on silloin kaksistaan pojan kanssa kun minä olen töissä tai estynyt. Yhteisiä harrastuksia heillä ei ole. Minulle poika kertoo surut ja murheet ja välillä tuntuu takertuvan minuun myös liikaa. Poika on nyt 12 vuotias. Olen surullinen tilanteesta hänen vuokseen.

Jonna-Emilia
2/19 | 

Ajatuksesi on loistava, toisaalta se ontuu yhdessä asiassa. Naiset tuntuvat pitkälti tekemään tämän asetelman itse. Isälle ei anneta tasaisesti vastuuta vanhempana ja tehdään tahallisesti vain äidistä vauvalle korvaamaton. Äidit usein itse sanovat jättävänsä vauvan hoitoon, kun jättävät vauvan isälle. Asetelma on usein siis alusta asti ihan vinksallaan.
Tätä on vaikea lähteä muuttamaan myöhemminkään, kun on alunperinkin lähdetty väärille raiteille. Se on täysin totta, että isät eivät ole sankareita jos hoitavat äitien kanssa arkea tasaisesti yhdessä, mutta heille pitää antaa siihen täysi mahdollisuus.
Tasainen hoitaminen ei ole sitä, että isä on vain apuri. Isä täyttää tiskikoneen väärin, isä ei osaa edes siivota vaaditulla tavalla, isä on lapsilleen vain hoitaja. Se ei ole tasaista, vaan kaikkea muuta.
Kuten sinä opetat tyttäresi siihen, että heidän tuleva miehensä tekee tasaisesti heidän kanssaan kotityöt, niin minä opetan neljä poikaani siihen, että he voivat tehdä ne kotityöt omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa (kunhan tekevät siinä missä vaimokin). Ja todellakin opetan myös siihen, että ovat yhtä tärkeitä vanhempia tuleville lapsilleen kuin lasten äitikin.

Vierailija
3/19 | 

Mieheni on 80-luvun alussa syntynyt. Kotona kasvatettu siihen, että nainen on se, joka hoitaa kodin ja lapset. Myönnän, että ajoittain koen suorastaan vihaa anoppiania kohtaan tästä. Anoppini on itsekin vielä aika nuori, vähän päälle 50-vuotias.

Kovin uuvuttavaa riidellä kotitöistä ja jatkuvasti pyytää miestä tekemään. Käymme molemmat töissä ja mielestäni vastuun jakamisen kotona ainakin pitäisi olla itsestäänselvää. Omassa lapsuudenkodissanin totuin siihen, että isäkin teki kotitöitä, vaikka hänellä malli on 50-luvulta.

Lastensa kanssa mies kuitenkin viettää aikaa. Olen kiittänyt miestäni, kun on kotitöitä tehnyt. Tosin hän ei itse siitä pidä. En tiedä miten muuten kertoisin, että hyvä homma. Välillä meillä on aika räjähtänyt tämä koti. Onneksi mieheni ei siitä huomauttele. Kaveripiirissäni on näitäkin miehiä, jotka eivät kotona tee hommia ja vielä päälle kehtaavat vaimolleen huomautella, että voisit siivota. Täällä perähikiällä, jumalan selän takana, vanhat asenteet ovat vielä sitkeässä. Omien poikien kohdalla pidän huolen, että asiat muuttuu. 

Kris
4/19 | 

Kyllä sinä elät utopiakuplassa ja missään muussa maailman maassa kuin sitten ehkä Suomessa eikä sielläkään kaikkialla, ne jutut joiden pitäisi olla normaaleja kuten sanot, eivät ole vähimmässäkään määrin normaaleja. Ruotsissa, joka kehuu itseään tasa-arvon mallimaaksi, ollaan yhä patriarkkapoikia ja barbityttöjä ja naiset palavat loppuun kun kaiken pitäisi olla täydellistä ja miehet osallistuvat vain kosmeettisesti eli leikkivät hiukan osallistuvansa. Se mistä kirjoitat on täyttä tasa-arvoa joka on maailmassa uskomattoman harvinaista vaikka sen pitäisi olla normaali normi. Hyvä kun joskus törmää sellaisiin kuin sinä

Urbaani isä
9/19 | 

Hyvä kirjoitus! Olen itse jäänyt kesällä kotiin hoitamaan meidän vauvaa ja vaimo palasi töihin lyhyen äitiysloman jälkeen. Meille järjestely tuntuu luontevalta, mutta monia tuntuu vielä vuonna 2016 ihmetyttävän isän ja äidin yhtäläinen oikeus käydä töissä tai olla lapsen kanssa kotona. Kirjoittelinkin juuri vähän aikaa sitten tästä omassa blogissani.

Vierailija
10/19 | 

Meillä mies pyytää kiitosta ja kehua osallistumisestaan. Pitäisikö minun kehua ja kiittää siitä että mies osallistuu pojan hoitoon sen verran että hakee töiden jälkeen lapsen hoidosta ja hoitaa sen aikaa kun itse ole iltavuorossa töissä?

Vierailija
11/19 | 

Ollaan mieheni kanssa saman työnantajan palveluksessa. Kun äitiyslomani/vanhempainvapaani loppui vajaa vuosi sitten, menin takaisin töihin ja mies jäi hoitovapaalle. Kun mieheni oli töissä ilmoittanut jäävänsä hoitovapaalle, oli pomo kysynyt "aiotko ihan oikeesti olla kotona lapsen kanssa?!?" Ja yhtä paljon ihmetystä herätti se, että minä palaan töihin. Kyllä nää asenteet, että äiti on lasten kanssa kotona ja mies käy töissä, istuu aika tiukassa suomalaisessa kulttuurissa vielä vuonna 2016!

osallistuva äiti?
12/19 | 

Ihan mahtavaa lukea, että jollekin kirjoittamasi kuvaama isyys on normaalia ja luonnollista. Valitettavasti se ei kuitenkaan vielä sitä ole valtaosassa perheitä. Johan siitä kertoo termi "osallistuva isä". Onko kukaan kuullut puhuttavan "osallistuvasta äidistä"? En ainakaan minä. Jos kuvaamasi isyys olisi normaalia, osallistuva isä olisi vain ilman etuliitettä, isä, eikä isyyttä tarvitsisi eritellä osallistuvaan tai ei osallistuvaan :/ 

Sinna
13/19 | 

Kiitos tästä tekstistä!

Olen lapseton alle kolmekymppinen nainen ja seurustelin kolme vuotta miehen kanssa, joka oli suoraan sanottuna täysi tossu kotona. Pidin häntä muuten kyllä tasa-arvoisena, mutta kotona hän ei tehnyt mitään. Ei hän suinkaan täysin kieltäytynyt tekemästä mitään, mutta oli kodinhoidon yms. suhteen hyvin passiivinen. Jouduin kirjoittamaan hänelle lapulle viikottain mitä hänen tulisi tehdä, kuten imurointi ja roskienvienti. Hän ei siltikään saanut näitä asioita aikaiseksi, vaan pyysi aina lisäaikaa ja kun jouduin häntä muistuttamaan, niin olin valittaja.  Kolmen vuoden parisuhteen aikana hän ei pessyt kertaakaan pyykkiä, imuroi muutaman kerran ja roskista jouduin aina sanomaan. Oikeastaan jouduin sanomaan kaikesta, jonka seurauksena sain mäkättäjän ja valittajan maineen.

Tienasimme molemmat saman verran ja toimme saman verran rahaa talouteen. Minä kuitenkin olin ainoa, joka  teki yhtään mitään. Hoidin ruokaostokset, auton, ruuanlaiton, siivoamiset, laskut. Aivan kaiken. Yritin kaikkia keinoja, jotta hän osallistuisi myös. Mikään ei toiminut. Syytin itseäni aika kauan, että ehkä minä sitten vain olin hirveä valittaja ja vaadin kohtuuttomia pyytäessäni häntä osallistumaan tasavertaisesti kodin siivoukseen ja yhteisiin asioihin. Mutta nyt tekstiäsi lukiessani ja tätä kirjoittaessani tajuan taas millaisen tossun kanssa olen seurustellut ja kuinka hölmö olin, että katselin touhua niinkin kautta. No on sanomattakin selvää, että minä väsyin. Olin jatkuvasti vihainen ja onneksi vihdoin tajusin erota.

Komppaan muuten täysin edellistä kommentoijaa, sillä minunkin avopuolisoni vaati ihmeellistä jalustalle nostamista niinä hyvin harvoina kertoina kun hän teki jotain.

Kiitoksia siis vielä teksistäsi. Se antoi minulle vahvistuksen siitä, että minä en vaatinut liikoja avopuolisoltani ja että hänen käytöksensä oli epänormaalia.

J
14/19 | 

Kun ensimmäisen lapsen ollessa 1v 2kk lähdin töihin ja mies jäi lapsen kanssa kotiin, oli jotenkin hämmentävää miten paljon suitsutusta ihan random-tyypeiltä mies sai osakseen. Kun on niin hyvä isä ja osallistuu, että oikein kotiin jäi lasta hoitamaan. Olin useamman kerran hämmentyneenä näiden tyyppien edessä, joille lasteni isä oli jonkinlainen uhrautuva sankari ja mun lapsen kanssa kotona olo se normijuttu. En kyllä ollut aikaisemmin asiaa näin katsonut, yhdessä kuitenkin olemme lapset päättäneet tehdä ja kasvattaa :)

Vierailija
15/19 | 

Todellakin elät utopistisessa isäkuplassa. Silti on hyvä, että kirjoituksillasi normalisoit osallistuvas isyyttä. Normi se ei silti ikävä kyllä ole. Ja tuntemani osallistuvatkin isät harvoin kantavat sellaista kokonaisvasruuta, jota heidän lastensa äidit kantavat.

Totta sekin, että roolit sekä otetaan että annetaan. Valitettavasti suomalainen syntyvyys laskisi melkoisesti, jos lapsia syntyisi vain perheisiin, joissa isä on vastuunkantokykyinen ja -haluinen suhtessa lapsiinsa.

Annemaaria
16/19 | 

Hyvä kirjoitus mutta voih, kyllä niitä ei-osallistuvia miehiä on tänäkin ja aivan liikaa!! Itse pidän juurikin tuollaisia isimiehiä sankareina jotka osallistuu.. Ja se johtuu omista kokemuksistani. Lapsuudessani isäni ei osallistunut pätkääkään lastenhoitoon tai kotitöihin. Kävi töissä ja harrasti. Myös minä ajauduin vastaavanlaiseen parisuhteeseen miehen kanssa josta tuli lastemme isä. Ja hän ei osallistunut juurikaan kotihommiin tai lasten hoitoon. Tai jos osallistui, piti aina pyytää ja pyytää. Ja suuttua ja riidellä. Nyttemmin olemme eronneet ja koen että pärjään lasten kanssa yksin paremmin kuin miehen kanssa ollessa. Miehen joka ei osallistunut juuri mihinkään. Ja joka oli kuin yksi lapsi lisää. Enää ei tarvitse toivoa ja olettaa että josko toinenkin osallistuisi. Helpompi olla yksin ja tehdä kaikki yksin. Suurin haaveeni on löytää vielä tuollainen minun silmissäni supersankari-mies joka osallistuu. Missä sellaisia on?

Vierailija
17/19 | 

Poikani isä ei osallistunut vauvan/ pienen lapsen hoitoon, kuin vain silloin kun pyysin ja silloinkin mahdollisimman vähän ja välinpitämättömästi. Kun esimerkiksi olin lähdössä lapsen kanssa ulos ja pyysin häntä pukemaan lapsen sillä aikaa, kun käyn itse vessassa ja puen itselleni ulkovaatteet, niin hän puki, mutta ihan miten sattuu: tennareiden läppä oli mm. AINA huonosti ja vikatikki eroomme olikin se, kun molempien tennareiden läpät oli täysin mutturalla kenkien kärjissä ja lapsiraukan varpaat puristuksissa.. Olin niin monet kerrat jo samasta maininnut, etten enää vain jaksanut ja heitin kihlasormuksen menemään..

Vierailija
18/19 | 

Miesystäväni kaipaa kiitosta kaikesta kotityöstä, mitä tekee.. Pyytämättä harvemmin mitään tekee.. Eikä viitsi tehdä asioita sitten kunnolla alusta loppuun, kun alkaa jotain tekemään.. Tekee siis jotain, mistä haluaa kiitokset ja samalla pakottaa minut tekemään homman loppuun, josta minä en mitään kiitosta saa.. En kiitosta kaipaakaan, mutta haluaisin kotihommat tasapuolisiksi edes.. Rakastan miesystävääni ja hän on muuten täydellinen mies minulle, mutta tasa-arvo kotitöissä on meillä ainakin vain (minun) haaveissa

Asennetta
19/19 | 

Kyllä niitä takapajuisia asenteita on nuorissakin ihmisissä.

Taannoin seurustelin vähän aikaa miehen kanssa, joka kyllä julkisesti puhui kovasti tasa-arvosta ja haukkui vanhanaikaisia asenteita. Suhteessa hän olisi kuitenkin kovasti kaivannut että hänen ruuanlaittoaan ja siivoustaan olisi erityisesti kehuttu kun hänen mielestään ko. toimet (aikuinen ihminen siivoaa oman asuntonsa ja osaa tehdä ruokaa) tekivät hänestä poikkeuksellisen hyvän miehen jollaisesta olisi ollut syytä olla innostuneempi. Kiitin toki aina ruuasta jne mutten arvannut että olisi pitänyt erityisesti hypettää mielestäni normaalia toimintaa yksityisesti ja julkisesti. Kokkaan minäkin ja voin myös vaihtaa autonrenkaat.

Kuinkahan olisi käynyt lastenhoidossa? Onneksi ei siihen tilanteeseen asti päädytty.

Pitkin hampain hän myönsi, että ei tainnutkaan pohjimmiltaan olla niin tasa-arvoinen kuin oli ajatellut olevansa. Päädyimme eroon, tuo tosin oli vain osasyy.

Väsynyt äiti
20/19 | 

Meillä ei mies ole imuroinut varmaan yhteisen 8 vuoden aikana kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän, ei imuroinut kun saavuimme synnäriltä esikoista hakemasta ja olin joutunut kiireelliseen sektioon, minä imuroin kotiin tultua kipeänä, jotta vieraat voi päästää sisään. Hän ei suostunut osallistumaan vauvauinteihin, niin kävin yksin pojan kanssa, kuopus ei päässyt osallistumaan vauvauinteihin ollenkaan, en olisi pärjänyt yksi kahden lapsen kanssa. Lapsen joulujuhlan ajan viettää mielummin harrasten kaverin kanssa. Jos vaan suinkin niin välttää vaippojen vaihdon varsinkin sen likasemman satsin, joskus haaveilin ääneen kolmannesta lapsesta ja hän totesi, että jos hoidat sen itse hän on kyllästynyt paskavaippa ralliin. Ennen hän teki ruan ei tee sitäkään enään. Ei hän patalaiska ole, käy sentään töissä. Eilen halusin ripustaa jouluvalot ikkunaan, pyysin häntä apuun, laita valosi itse. Tuli auttamaan vasta, kun tajusi etten yllä. Lasten synttärit ovat hänelle kauhistus, mitä hössötystä aivan turhaa, viimeksi kun pyysin auttamaan ilmapallojen puhaltamisessa, ei kiinnosta jos haluat pallosi puhalla ne. Tämä on lähes joka päiväistä jollain tasolla, jos hän vain jotenkin pystyy hän luistaa aivan kaikesta joka liittyy lasten tai kodinhoitoon. Minä olen pohjattoman surullinen siitä, että kahdella pojallani on tällainen roolimalli, kuinka minulla on niin usein sellainen olo että olemme riippa kivinä hänen jaloissaan. Minä luulin hänestä tulevan parhaan mahdollisen isän lapsilleni, ei käynyt niin. Nyt olen tässä jumissa, en haluaisi jatkaa näin. Mies ei muutu, mutten halua rikkoa lapsieni perhettä, minähän se paha olisin silloin. On ihana kuulla, että kaikki eivät ole enään näin luolamies aikaan jäänneitä, toivon koko sydämmestäni, että osaan kasvattaa poikani siihen että he kunnioittavat perhettään vaimoa, lapsia ja kotia, ettei kaikki se olisi heille itsestään selvyys. Terveisin, väsynyt äiti.

Kati suomalainen im allgäu
21/19 | 

Mietit aivan oikein, isä ei ole auttamassa vaan kuuluu perheeseen. Joskus vika on tosiaan niissä äideissä jotka eivät anna isän tehdä mitään, koska ne eivät tee asioita oikein. Surullista, kaivavat itselleen kuoppaa. Välillä särähtää korvaan lause, isä auttaa ja on lasten kanssa. Ja onnea tulevaan! Terveiset Saksasta. www.suomalainenimallgau.blogspot.de

Taru | Mutsi hoitaa
22/19 | 

Hyvä kirjoitus! Jossain syvällä on se ajatus, että mies ei voi olla hoivaava. Vanhemmuus ei ole sukupuolisidonnaista - on hyvää vanhemmuutta ja sitten ei-niin-hyvää vanhemmuutta. Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka vaan suoraan sanottuna ovat kusipäitä, joka taas sekin on alapään ulkoisista ominaisuuksista riippumatonta.

http://www.mutsihoitaa.fi/2016/12/suomalainen-mies-ei-hoivaa-lastaan.htm...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla