Mä muistan sen joulun. En ollut enää ihan pieni. Se oli niitä aikoja, kun kahdeksankymmentäluku vaihtui vuosikymmeneksi, joka aiheutti monelle surua. Isällä oli ahdistunut ilme. Sanoissa ripaus häpeää. Tänä jouluna ei ole rahaa ostaa paljoa joululahjoja. Mä en surrut sitä, mitä isä sanoi. Mä surin isän ilmettä. En mä kyennyt näkemään syvemmälle. Olin siihen liian lapsi. Ymmärsin silti, että sanat olivat vaikea sanoa. Mä muistan sen joulun. Siitä alkoi vuosikymmen, joka aiheutti surua. 

Lapsiperheköyhyys on ollut Suomessa tasaisessa kasvussa. On arvioitu, että yli 100 000 lasta elää perheessä, joka on luokiteltu köyhyysrajan alapuolelle. Tarinat ovat koskettavia. Yksi uimahallikertakin voi olla joinakin kuukausina liikaa. Lasten harrastusten hinnat ovat karanneet vähävaraisten ulottumattomiin. Kyse ei ole vain siitä, että jouluna ei saa joululahjoja. Kyse on paljon isommasta asiasta. Ulkopuolelle jäämisestä ja syrjäytymisestä, sekä lasten että vanhempien. 

Mä oon joskus miettinyt, että mä oon suomalaisen hyvinvointivaltion tuotos. Mä oon saanut mahdollisuuden päästä mukaan. Mä oon elänyt lapsuuden perheessä, jossa on käyty töissä ja nuoruuden perheessä, jossa hyvinvointivaltio on pitänyt huolta. Se takasi perheeni toimeentulon, mutta ei henkisiä iskuja. Mua on ruokittu yhteiskunnan tarjoamilla etuuksilla. Mä oon nähnyt siinä sivussa sen ahdingon ja häpeän, kun omanarvontunnetta on työttömyydestä johtuen nakerrettu. Mä oon nähnyt monta traagista lopputulemaa. Niiden tarinoiden alla joululahjat eivät ole se suurin suru.

Meille tuli viime viikolla äitiyspakkaus. Meille syntyy vauva samana vuonna, kun Suomi täyttää sata. Äitiyspakkaus on yksi osa suomalaista hyvinvointivaltioita. Sen saa jokainen synnyttävä. Viime viikolla mä olin viemässä pakkauksen pahvijätettä keräyspisteelle. Mä musersin pahvia jalkojeni alla mahdollisimman pieneksi. Mä näin siinä pelottavan vertauskuvan. Yhteiskuntaamme on pesiytynyt voimia, jotka yrittävät musertaa hyvinvointivaltion yhtä pieneen tilaan. Niitä uutisia, joissa jo päiväkoti-ikäisiltä ollaan viemässä oikeuksia pois. Mä pelkään sitä kehitystä. Mä pelkään, että syntyviltä otetaan mahdollisuus päästä mukaan jos kaikki ei menekään hyvin. 

Mä muistan tämän kaiken. Mä oon saanut sen, mitä mä oon tarvinnut. Minusta on pidetty huolta ja kun oon kasvanut vanhemmaksi, olen itse alkanut pitää huolta. Mä oon saanut mahdollisuuden. Mä muistan sen, koska olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Mä oon suomalaisen hyvinvointivaltion tuotos ja mä haluun antaa vuorollani sille. Mulla on siihen nyt mahdollisuus, koska mulle on annettu mahdollisuus. En mä unohda sitä koskaan. Toisiamme varten me täällä olemme, tukemassa toisiamme vuoroltamme. 

Mä muistan sen illan. Me oltiin kiivetty naapuritytön kanssa varaston katolle. Oli kuulas ja pimeä loppusyksyinen ilta. Me maattiin siellä katolla selällään ja katsottiin tähtiä. Vaikka siinä alapuolellamme yhteisö hajosi pala kerrallaan, niin me suunnattiin katse ylös, kohti tähtiä. Ne oli äärimmäisen kauniita. Me mentiin ihan vierekkäin. Alkoi tuntua että kaikki menee ihan hyvin. Että ei ole mitään hätää. Pidetään vain toisista huolta. 

Pidetään vain toisista huolta. 

https://www.punainenristi.fi/hyva-joulumieli

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla