Lapset leikkivät sitä leikkiä. Olen minäkin sitä leikkinyt. Kaatuu selkä kohti toista ihmistä niin, että ei ota omalla jalallaan tukea. Luottaa siihen, että toinen ottaa kiinni. Toiset lapset uskaltavat kaatua. Toiset lapset eivät uskalla. Eivät uskalla vielä aikuisenakaan. Eivät luota siihen, että kaaduttuaan selän takana on joku, joka ottaa kiinni. Onhan niitä sanoja sille ilmiölle. Turvattomuus. Perusturvattomuus. Epäluottamus.

Turva. Koti. Parisuhde. Paikka, jossa ihmisen ei tarvitse pelätä. Paikka, jossa ihminen saa olla alasti ja arvilla. Sellaisen kuin ihminen on. Sitähän se parisuhde syvimmillään on. Luottamusta siihen, että riittää. Luottamusta siihen, että silloin, kun elämässä tulee tilanne, jossa kaatuu taaksepäin, niin takana on joku ottamassa kiinni. Luottamusta siihen, että päästämällä itsensä aivan toisen lähelle, se toinen ei käytä sitä läheisyyttä ja avoimuutta hyväkseen. Vaan on tukena. On ottamassa vastaan.

Ihminen on menneisyytensä tuote. Meidän käyttäytymiselle on olemassa syynsä. Sillekin, että ei uskalla kaatua taaksepäin ottamatta tukea. Tiedättekö lapsuuden. Ajan, jolloin se perusturvallisuus luodaan. Jos se vähääkään järkkyy, niin sitä alkaa pelätä. Pelätä, että se kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan. Antaa itsensä toisen käsiin ja pian huomaa kaatuvansa niin, että toinen ei olekaan ottamassa vastaan. Se huono tapa perusturvattomilla usein on, että turvallisuutta haetaan asioista ja ihmistä, joilla ei ole kykyä sitä antaa. Ajatellaan jopa, että ei edes ansaitse enempää.

Minä olin se lapsi, joka ei uskaltanut kaatua. Minä olen se aikuinen, joka ei vieläkään uskalla kaatua. Pelkään, että minua ei oteta kiinni. Sen voi sanoa myös käänteisesti. Minä olen se aikuinen, joka ei ole täysin kykenevä ottamaan kiinni sitä toista ihmistä, joka kaatuu minua kohti. En minä voi olla perusturvallinen, jos minä ei koe perusturvallisuutta. Minä pelkään, että menetän kaiken. Minä pelkään, että maailma lakkaa olemasta, jos en pidä sitä kontrollissa. Herään ihan jokainen yö ja varmistan, että maailma on paikoillaan. Varmistan, että lapset ovat sängyssä ja hengittää. Muistan, kun olin lapsi. Isä oli sammunut sohvalle. Taas. Hän hengitti katkonaisesti. En uskaltanut nukahtaa. Kävin useita kertoja varmistamassa, että isä hengittää. Pelkäsin menettäväni hänet. Kaadu siinä sitten häntä kohti. Luota siinä sitten. En pysty nukkumaan missään, mikä liikkuu. Lentokoneessa pyöritän rubikinkuutioita. Samantekevää, kuinka pitkästä matkasta on kyse. Pidän rubikinkuutolla lentokonetta ilmassa.

Ei niin voi koko elämäänsä elää. Pelossa ja turvattomuudessa. Siitä pitää pyrkiä pois. En ole vieläkään valmis kaatumaan. Pidän sormenpäälläni kiinni vanhasta. Herään öisin. Pelästyn jos lapsi ei soita illalla, silloin kun on sovittu. Ja vaikka minä olen aina kuvitellut, että minä olen se, jonka syliin voi turvallisesti kaatua, niin en minä oikeasti sitä ole. Perusturvaton ei voi olla perusturvallinen. Minä voin olla lohtu, korvat, syli, kainalo ja hiuksia silittävä käsi. Minä olen pitänyt psykoosiin vaipunutta läheistä kädestä. Olen pitänyt toisen läheiseni huulilla savuketta, koska hänen omat kätensä eivät ole toimineet, kahden viikon kännin jälkeisen onnettomuuden jäljiltä. Olen ollut se toinen ihminen, jonka syliin on kaaduttu ja ajatellut, että minä en edes voi kaatua. Kuka sitten jää ottamaan kiinni. Kuka sitten pitää lentokonetta ilmassa ja öisin maailmaa paikoillaan. Vittu. Olen ajatellut, että minä olen perusturva. Olen ollut kaukana siitä. Kaukana. Miten minä olisin muka voinut edes olla.

Parasta siinä on se tunne. Että joka päivä on aina vähän enemmän. Joka päivä pelkää vähän vähemmän. Joka päivä uskaltaa vähän enemmän. Sitä tulee kävelleeksi paikkoihin, joihin ei aikaisemmin kuvitellut uskaltavansa menevän. Sitä tulee voittaneeksi pelkonsa. Silittää lapsensa illalla uneen ja tietää jo silloin, että aamulla voi suukotella heidät uuteen päivään. Uskaltaa laskea edes hetkeksi rubiikinkuution kädestään lentokoneessa. Uskaltaa kaatua vähän pidemmälle kuin ennen. Uskaltaa päästää irti kontrollista. Hypätä. Heittäytyä. Elää.

Sen on oltava tämän elämän tavoite. Että joku päivä kaatuu niin pitkälle, että tuntee toisen ihmisen käsivarret vastaanottamassa itseään. Sillä se on se ensimmäinen päivä elämässä, jolloin voi sanoa toiselle ihmiselle, että tästä päivästä eteenpäin minuun voi oikeasti luottaa. Minulla on siihen niin monta syytä. Yksi syy täytti tänään vasta kaksi viikkoa. Pieni punatukkainen tyttö, joka tarvitsee ihmisen, joka ottaa vastaan. Ja vaikka minä olenkin isä, joka pitää tyttärensä hiuksista kiinni hänen oksentaessaan mahataudissa ämpäriin, jotta hänen hiuksensa eivät likaantuisi. Vaikka minä olenkin isä, joka pitää toista tytärtään yöllä vatsansa päällä, jotta hän saisi nukuttua. Niin pitkään, kun minun käytöstä ohjaa perusturvattomuudesta johtuva pelko, niin minä en ole perusturva minun rakkailleni. Joka päivä minä olen sitä enemmän, koska minä olen päättänyt mennä sitä kohti. Sillä tulee yö, jonka nukun aamuun asti heräämättä. Tulee matka, jolloin torkahdan lentokoneeseen. Tulee päivä, jolloin uskallan kaatua loppuun saakka. Tulee päivä, jolloin oikeasti otan kiinni kaatuvan.

Tulee luottamus. Tulee turva.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija

Perusturvallisuutta on myös se, että lopulta tietää itse voivansa nousta - että rakastaa itseään tarpeeksi uskaltaakseen kaatua itseään vasten. Toinen ihminen voi olla tukena ja kulkea rinnalla, mutta minä en voi antaa toisille vastuuta minun kannattelemisestani. Poikkeuksena tähän on esim. vakava sairastuminen, mutta puhun nyt ns. normaalitilanteista aikuisten välisissä ihmissuhteissa. Jos kaatuilee muita vasten ja olettaa heidän ottavan kiinni, niin väkisin sattuu, koska toiset eivät yksinkertaisesti pysty täyttämään kaikkia tarpeitamme eikä pidäkään pystyä. On tärkeää löytää luottamus ja voima ensin suhteessa itseensä, jolloin myös suhde muihin ihmisiin voi kasvaa.

Pulmu

Luin tämän nopeasti kerran läpi ja päätin saman tien laittaa jakoon. Nyt illalla istuin uudelleen koneen ääreen. Luin, kerran ja luin toisenkin. Itkin. Perusturva, sitä kun luulee tietävänsä mitä se on ja sitten aikuisena tajuaa sössivänsä monia ihmissuhteita just sen takia et oma käsitys perusturvallisuudesta ei ole kunnossa. Kiitos tästä. Osui ja upposi. Terapiaa tarvitaan ja onneksi sitä on tarjolla kun on päässyt perille siitä että mikä kiikastaa.

Toivon sydämestäni että voin joskus yhtyä viimeisiin lauseisiin. "Tulee päivä, jolloin uskallan kaatua loppuun saakka. Tulee päivä, jolloin oikeasti otan kiinni kaatuvan."

Vierailija

Onneksi lapset antavat meille turvattomille aikuisille aikaa kasvaa. Jos pystyn antamaan lapselleni edes vähän turvallisemman lapsuuden kuin äitini minulle, olen pärjännyt hyvin.

Susku

Ajattele toisinpäin, jos hellität kontrollista ehkä se piiskanen maailma lakkaa olemasta. Tulee tilaa toisenlaiselle. Siihen voidaan luottaa, että tää kaoottinen maailma pysyy kyllä, sekoaa sitä itse tai kontrolloi kaikkea.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat