Otsikko, joka on otettu kommenttiketjusta. Sen on kirjoittanut mies, isä, joka oli lukenut kommenttiketjun muita kommentteja. Ketjussa on kymmeniä väkivaltaisia purkauksia suunnattu vastustamaan perhettä, jossa lapsen vanhempana toimii kaksi miestä. Miten kehtaattekin raiskata lapselta onnellisen lapsuuden itsekkyydellänne, kysyy yksi kommentti. Suoria hyökkäyksiä ihan tavallista perhettä kohtaan, jossa kaksi vanhempaa kasvattaa ja rakastaa lastansa. 

Ei tämä asennekylmyys nettihuutelijoiden keskuuteen jää, vaan yhteiskuntaamme on pesiytynyt voimia, jotka kokevat oikeudekseen puuttua toisten ihmisten perhe-elämään. Ihan tuosta noin vain, koska harhaisesti uskovat omaavansa oikeamman tavan elää ja perustaa perheitä. Voiko käyttäytyminen enää törkeämmäksi mennä. Miltähän se heistä tuntuisi. Mennä heidän olohuoneisiinsa epäilemään kyvykkyyttä toimia vanhempina ja suu vaahdossa mekastamaan, että lastenne elämä menee takianne pilalle. Pahalta se tuntuisi, niin kuin tuntuu miehestä, joka pyytää kommenttiketjussa ihmisiä jättämään hänen perheensä rauhaan. 

Sain blogiini kommentin, jossa kirjoitettiin, että 70-luvun jälkeen arvomaailmamme on kieroutunut. Perheetkin ovat nykyään mitä on. 70-luvulla ei edes erottu ja nyt eroamisesta on tehty muoti-ilmiö. Halusin vastata ja kyseenalaistaa näkemyksen. Ihan vain siksi, koska 70-luvulla ja sitä ennen yhteiskunnallinen arvomaailma vasta kieroutunut olikin. Lasten ruumiillinen kuritus oli sallittua, homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi ja aviolittoissa pysyttiin, vaikka pahaa teki. Vanhasta ajasta valuu rippeitä aikaamme. Mielipiteitä, joissa lasten huonovointisuus ja häiriökäyttäytyinen selitetään sillä, että heitä ei saa enää hakata. Ja perusteettomia väittämiä, että kahden isän tai äidin perheessä lapsi voi pahoin ja kasvaa vinoon. Lähestulkoon aina väittämien sanojat ovat heitä, jotka eivät tunne tai tiedä yhtäkään kahden isän tai äidin muodostamaa perhettä. Jos väittämään kysyy perusteluita, niin niitä ei löydy. Tulee vain irrallisia lauselmia, että kyllähän lapsi nyt isän ja äidin tarvitsee. Kun kysyy jatkokysymyksenä, että onko yksinhuoltaja- tai leskivanhempienkin lapset kasvamassa vinoon, niin perustelu on, että ei tietenkään, koska se on eri asia. Todellako. Niin se vain menee, lapsia on helppo käyttää omien pelkojen ja ennakkoluulojen välikappaleina. 

Oikeassahan kommentoija väitteessään on, että 70-luvulla erottiin selvästi vähemmän kuin nykyään. Se ei välttämättä kerro siitä, että avioliitot olisivat olleet onnellisempia. Se johtuu osittain siitä, että tuolloin ei uskallettu erota. Ero koettiin häpeälliseksi ja milloin jumalan, milloin sukulaisten pelossa kärvisteltiin huonossakin parisuhteessa, koska kerran on tämän seurakunnan edessä luvattu yhdessä pysyä, niin yhdessä pysytään. Kyllähän siellä oli mahdoton määrä onnettomia avioliittoja. Avioliittoja, jotka uskallettiin viimein lopettaa, kun yhteiskunnallinen ilmapiiri oli vähän vapaampi. Tilastojen mukaan yli kuusikymppiset parit ovat nykyään niitä hanakkaammin eroavia. Hyvä niin. Olisihan se vääryys koko elämää kohtaan elää jossakin sellaisessa, jossa ei ole hyvä olla. 

Nykyään asiat ovat toisin. Ihmisillä on oikeus ja rohkeutta elää oman näköistä perhe-elämää. Vaikka yhäkin perheitä pitää määritellä. On käytössä termejä ydinperhe, uusperhe, sateenkaariperhe, adoptioperhe, sijaisperhe ja niin edelleen. Eikö jokainen perhe ole ydinperhe. Ei kai sillä ole väliä, onko perheessä olevat lapset biologisesti omia vai eivät. Yhtä paljon heitä pitää rakastaa. Voisiko ajatella vaikka niin, että jokaisesta perheestä tulevia lapsia voisi kutsua lapsiksi, eikä sateenkaariperheiden lapsiksi, uusperhelapsiksi tai erolapsiksi. Onko kuitenkin vielä niin, että ydinperhe on se normi, jota vasten kaikkia muita perheitä peilata. Jos on, niin milloin voisi tulla aika, kun se ei enää olisi. Ihan jo tamperelaisissa kouluissa alkaa olla luokkia, jossa vähemmistö oppilaista tulee ns. ydinperheestä. Vaikka jokainen heistä tulee, sillä ydinperhe on se, jossa perheen muodostavilla ihmisillä on hyvä olla.

Palataan 70-lukuun ja sitä edeltätävien vuosikymmenten erinomaiseen arvomaailmaan. Kirjoitin kesällä blogissani, työni puolesta tapaamastani 84-vuotiaasta herrasta. Hän oli lukenut blogiani, josta olin äärimmäisen kiitollinen ja liikuttunut. Hän uskalsi tunnustaa minulle salaisuutensa, jota ei ollut aiemmin tunnustanut kuin edesmenneelle vaimolleen. Hän kertoi minulle eläneensä kulisseissa ja kaapissa koko elämänsä. Harmitteli sitä, että ei ollut uskaltanut olla rohkea. Hullunrohkeutta se olisikin ollut. Kertoa jo nuoruudessaan olevansa homoseksuaali. Se ei ollut hänen nuoruudessaan pelkästään sairaus, vaan rikos. Vaimolleen hän oli kertonut salaisuutensa heti. Yhdessä he kantoivat salaisuutta ja elivät avioliitossa, joka ei ollut totta. Tulin tarinasta hyvin surulliseksi. Halusin halata häntä. Johtuen hänen kohtalostaan ja myös sen vuoksi, että minä olin ensimmäinen ulkopuolinen, jolle hän kertoi tarinansa. Se oli minulle äärimmäisen merkitsevä kohtaaminen. Turha hänen on harmitella rohkeuden puutetta. Harva meistä olisi ollut sen rohkeampi. Sitä hän voi harmitella, että yhteiskunta ei ollut vielä valmis. Eikä se tunnu olevan vieläkään. Eikö olisi kaikkien kannalta onnellisempaa, että ihmiset saisivat elää elämänsä kuten haluvat. Onhan se sietämätön ajatus jos olisikin niin, että keskuudessamme elää yhä ihmisiä, jotka pelkäävät tulla esiin. Elävät elämää, joka ei ole totta, vaan ympäristöä varten rakennettua kulissia. Ei niin saa olla. 

Mikä saa meidät tuomitsemaan ihmisiä, jotka haluavat rakastaa. Haluan kuulla kysymykseen vastauksen. Mikä voima ajaa ihmisen kieltämään toiselta ihmiseltä onnellisen perhe-elämän. Kun ei ole olemassa yhdenlaista tapaa elää. Ei ole olemassa yhdenlaista oikeaa perhettä. Parisuhteet ovat moninaisia ja se on pelkästään yhteiskuntaa rikastava asia. Perhe on oikea silloin, kun sen jäsenet rakastavat toisiaan. Joka rakkautta vastustaa, vastustaa kaikkein kauneinta, jota elämällä on antaa. 

Toistan loppuun terveiset heille, jotka kuvittelevat omaavansa oikeuden tuomita, jättäkää perheemme rauhaan! Teillä on oikeus elää omaa perhe-elämäänne. Älkää edes kuvitelko elävänne enemmän oikein. Voisitteko olla niin ystävällisiä, että antaisitte heillekin, jotka haluavat elää omaa perhe-elämäänsä, elää sitä rauhassa ja yhtä oikeutettuina, kuin tekin elätte omaanne. Vaikka onkin niin, että he, jotka pelkäävät eniten, huutavat koviten, niin voisitteko olla välillä hiljaa. 

Rohkeutta ihmiset. Antaa huutajien huutaa. Pahaa oloaan he huutavat. Kyvyttömyyttä päästää irti. Vastataan rakkaudella. Sen ääni on yksinään kirkkaampi kuin kaikkien rakkauden kieltäjien ääni yhteensä. 

Omistettu tamperelaiselle 84-vuotiaalle herrasmiehelle. Jos luet tämän, niin haluan sanoa, että jätit minuun jäljen, joka ei koskaan kulu pois. Kiitos.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
3/1 | 

Sellainen sivuhuomautus, että mikä saa blogistin itsensä harhaisesti uskomaan, että kahden miehen ja lapsen perhe on aivan tavallinen, normaali perhe? Tuollainen perhe kuuluu pieneen vähemmistöön, lapsi on erossa äidistään, eikä todellakaan ole normaali perhe.

Jos näkemystä naisen ja miehen avioliitosta ja perheenperustamisesta luonnolisempana ja oikeampana vaihtoehtona tehdään harhainen mielikuva, on aivopesu mennyt perille.

Asiatonta käytöstä ei homoparinkaan tarvitse hyväksyä, mutta mikään normaali perheenperustamismuoto se ei ole.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla