Itkin äsken elokuvissa.
Mietin siinä itkiessäni, että onko se soveliasta.
Olin nimittäin lastenleffassa tyttäreni kanssa.
Ajatteleeko tyttö, että omg iskä vollottaa.
Onneksi oli päässä sellaiset 3D-lasit.
Ne oli niin tiiviit, että kyyneleet eivät mahtuneet ulos.
Kuivuivat ajallaan kokoon lasien sisällä.
En minä nähnyt puoliakaan elokuvasta.
Lasit olivat niin huurussa.

Elokuva oli Inside Out-mielen sopukoissa.
Hesari varoitti minua elokuvasta, että saa aika kivipatsas olla, jos salista lähtee kuivin silmin.
En lähtenyt.
Itse asiassa aloin itkeä heti kun elokuva alkoi.
Itketti se Hesarin toimittajan artikkelin muisteleminen, jossa hän kertoi kuinka oli itkenyt elokuvaa katsellessa.
Työnsin lakua suuhuni ja painoin laseja syvemmälle.
Tukahdutin suruni lohtusyömällä.
Onneksi ostettiin omat karkkipussit.
Tyhjänä olisi hädän hetkellä voinut käyttää syvään hengittämiseen.

Siinä oli edessä olevalla rivillä mies tyttärensä kanssa.
Minä sattumalta huomasin, kun mies kosketti kämmenellään 3D-lasien alustaa kesken yhden liikuttavan kohtauksen.
Ehkä häntä vain kutitti, mutta olen melko varma, että miehellä karkasi kyynel tiiviiden lasien välistä ja hän salaa yritti pysäyttää sen ennen leukaperiin pääsemistä.
Ilahduin. Salissa on toinenkin itkijä-isä.
Mietin, että voisin leffan jälkeen yrittää katsekontaktia ja antaa jonkinlaisen itkijä-isä jengitervehdyksen.
Vähän niin kuin bussikuskit antavat toisilleen.
Se ei olisi mikään äijämäinen olalletaputus, vaan pieni sievä nyökkäys ja ehkä niiskutus.

Kysyin elokuvan jälkeen tyttäreltä, että itkettikö elokuva häntä.
Sanoi, että ei yhtään, mutta karkit olivat hyviä.
Yhdeksänvuotiaat on just tollasia. 
Sanoin, että iskäpä itkeskeli menemään pitkin leffaa.
Tytär ei sanonut mitään, katsoi vain jännästi.

Elokuva kertoi surusta. 
Surusta, jota ei saa padota.
Tunteista, joita ei saa padota.
Surusta. 
Oikeutuksesta itkemiseen. 
Siinäpä tämän itkijä-isän isoin tavoite kasvatuksessa.
Saada lapsi suremaan, kun on surun aika.
Antaa lupa suremiselle, itkemiselle.
Avata väylä tuntemiselle.

Minulla on tyttö, jolle haluan muistaa sanoa, että isot tytötkin saavat itkeä. Jos minulla olisi poika, sanoisin hänelle, että isot pojatkin saavat itkeä, että ei itkeminen vaadi 20 vuoden välein tulevaa talvilajin maailmanmestaruutta.

Että lastenleffassakin saa itkeä. Aikuisenakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Minä itkin Mielen sopukoissa- leffassa silmät päästäni, kun tajusin, että nelosluokkalaisellani oli mennyt suru hukkaan rakkaan mummun kuollessa. Löytyi vasta vuoden päästä. Poika oli mukana leffassa. Kun matkalla itkultani sain havaintoni kerrottua, oli seiskaluokkalainen aika mietteliäs. Ihana elokuva!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat