" Kunpa ihmiset tajuaisivat, miten hienoa on, kun runsaan vuoden ikäinen poika on innoissaan metrosta, niin vanhempi ottaa hänet syliinsä ja he katsovat sitä yhdessä. Juuri tämä on vanhemman eläytymistä siihen, mitä hänen poikansa mielessä liikkuu. Vanhemmuus ei ole yhtään sen kummempaa."

Näin sanoo kokenut lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, torstain Helsingin Sanomissa. Minulla oli viikon loma. 
Vietin sen tyttäreni kanssa.
Olihan siinä viikossa kaikkea. Särkänniemeä, uimahallia, kaupungilla shoppailua, elokuvan katsomista.

Mutta ne mieleenpainuvimmat. Torstaina menimme rannalle.
Taivaalta roikkui tummanpuhuvia pilviä. Tuuli sinkautti rantapalloamme holtittomasti ympäriinsä. Vesi oli liian kylmää uitavaksi. Silti levitimme viltin rantanurmikolle. Kaivettiin eväät kassista ja potkittiin palloa tuulta vasten. Otimme kesän väkisin.
Ilta teki pesää rantamaisemaan. Kotiin päästyämme rakensimme majan. Lastenhuoneeseen. Samasta rantaviltistä ja keittiönjakkaroista. Tyttö sisusti sen sisältä. Piti tuparit. Vein lahjaksi kolme palaa suklaata.

Aiemmin samana aamupäivänä. Olimme kävelemässä kotiin.
Pilven vesilukko petti ja taivaalta alkoi suihkuta vettä. 
Ihan kunnon paineella. Olimme ensiksi että voihan nyt.
Kunnes se kaikki muuttui vain hauskaksi. Emme valinneet lyhintä reittiä. Annoimme hetken tulla. Kastella meidät läpikotaisin.

Viikon aikana näin isiä lastensa kanssa kaikkialla. Suurin osa aidosti mukana. Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi lastensa kanssa aikaa viettävistä isistä tehdään sankareita. Eivät he ole.
Se on vain itsestäänselvyyttä viettää aikaa heidän kanssaan.
Isä puistossa lapsensa kanssa on yhtä itsestäänselvää kuin äiti puistossa lapsensa kanssa. Se kuuluu siihen juttuun. 
Ei se vanhemmuus ole yhtään sen kummempaa. 
Läsnäolo ja aika riittää pitkälle.

Purimme tänään eilen tehdyn majan. Siivosimme huonetta.
Viikattiin vaatteita reppuun. Syötiin kolme mehujäätä.
Autossa sanoin, että olipas mahtava viikko. Aika valui kuin suihkuinen kesäsade rikkoutuneesta pilvestä. Lempeästi.
Otin pihassa syliin ja sanoin, että on maailman ihanin tyttö.
Että viikon päästä nähdään.

Olin päättänyt, että se sujuu ihan kivuttomasti. 
Päästyäni pihatieltä pois, halusin kuitenkin valuttaa kyyneleitä.
Annoin niiden tulla ja sanoin itselleni, että
tänä iltana minulla on oikeus olla surullinen.
Kokea tyhjän huoneen kokoista ikävää.

Huomenna nousee taas aurinko,
joka värjää ikävän kirkkailla väreillä hyviksi muistoiksi.
ja niitä ei kukaan koskaan vie pois.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla