"Niinä aamuina toivon ettei muste olisi ainut, joka sinuun tarttuu. Että olisi joku, jolla on hyviä uutisia iholle asti kerrottavaksi."

-Facebook-runoilija Hanna Lind-

Tässä me olemme. Joka päivä keskellä uuden alkua. Mitä pidemmälle katsoo, sitä kirkkaammin ymmärtää vanhan viisauden. Kun jotain vanhaa kuolee, uutta syntyy tilalle. Meidän pitää luopua saadaksemme.

Tämä aika tässä ympärillämme. Kuin viha olisi päässyt niskan päälle. Jokainen vuorollamme seisomme tuomioistuimen edessä ja päällemme langetetaan kuolemantuomio. Armoa ja anteeksiantoa emme tunnu olevan valmis antamaan. Se vanha Hammurabin laki. Silmä silmästä. Pitäisi vain muistaa, että sen johdosta olisimme pian kaikki silmittömiä ja sokeita.

Me olemme vain ihmisiä. Me syyllistymme vääriin tekoihin. Emme ole hyviä toisillemme. Väärin tehnyt ihminen on ansaittu rangaistukseen jos hän on teoillaan satuttanut vierellä kulkeneita ihmisään. Käyttänyt väärin valtaansa tai ajattelemattomuuttaan vahingoittanut. Hänen pitää ymmärtää tekojensa seuraukset, pyytää anteeksi ja kasvaa ihmisenä valmiimmaksi ja paremmaksi. Kysymys kuuluukin, että missä menee se raja, että anteeksi voi lopulta antaa? Emme kai oikeasti ole valmiina tanssimaan tuhoutuneen haudalla? Voisiko vähempi riittää?

Jokainen meistä tarvitsee turvallisen sylin, silloinkin kun olemme tehneet väärin. Ei kai väärin tehnyttäkään voi yksin jättää? Hänelle pitää tarjota apua, jotta hän seuraavalla kerralla toimisi paremmin. Olemmeko me syli joka ottaa vastaan vai käsi joka huitoo pois? Sillä rakkautta me kaikki lopulta kaipaamme. Turvallista syliä, johon mennä kaiken kaaoksen keskellä.

Pätkä lukijan viestistä eiliseltä:

"Kerro nyt miten tää ei oo mun vika. Kerro että oon ihan hyvä nainen. Kerro että ansaitsen kosketusta, välittämistä, arvostusta ja rakkautta katseessa. Kerro, että ansaitsen sitä ihan vain olemalla olemassa. Kerro, että mut pitää ottaa lähelle ja pitää lujasti kiinni. Sano, että tulee vielä sekin päivä kun se kaikki kaunis ja hyvä on mullekin totta. Kerro että jonain päivänä tämä ikävä ja kipu on poissa. Sano että tässä kaikessa on jotain järkeä. Sano että kannattaa jatkaa sitkeästi, päivä kerrallaan, huutaa maailmalle, että minä en taivu. Sano että jonain päivänä minun kyyneleet kuivataan ja mulle sanotaan, että hei, ei se haittaa, pidän sun kädestä kiinni, mennään yhdessä tämä loppumatka."

Tässä minä sen nyt sanon. Vielä tulee se päivä, jolloin vierellä on ihminen, jonka kädestä pitää kiinni ja jonka korvaan kuiskata sanat, että kuljetaan yhdessä tämä loppumatka, rakas. Mitä rohkeammin uskaltaa antaa anteeksi ja olla armollinen, niin sitä kirkkaammin sen takana lepää rakkaus. Kun jotain vanhaa kuolee, pääsee uutta syntymään tilalle. Minä tiedän sen, sillä tänä iltana, tässä hetkessä, minä uskon rakkauteen enemmän kuin ehkä koskaan. Minulla on ihminen, jota syvästi rakastan.

Sitä rakkautta en aio jatkossakaan pitää piilossa.

Kaunis kiitos Vauva.fi:lle näistä hienoista vuosista. Minusta on pidetty huoli.

Havaintoja parisuhteesta-blogi alkaa ilmestyä Anna-lehdessä 1.4. alkaen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat