Ilta-Sanomilla on teemaviikkona yksinäisyys. Koko viikon ajan kirjoitetaan yksinäisyydestä, yksin jäämisestä, lasten kokemasta yksinäisyydestä ja yksinäisyyden kokemuksista. Yksinäisyys tuntuu todellisena kipuna ja lamauttaa joskus kokonaan toimintakyvyn ja se koskettaa monia.

Olen yksinäinen ihmisten keskelläkin.

Vähemmän puhutaan yksinäisyydestä, joka tuntuu ihmisten keskelläkin. Silloin kyse on tunnepuolen yksinäisyydestä, ei konkreettisesta yksin olemisesta. Olen aina kokenut olevani erilainen kuin muut. Tämä on johtanut siihen, että tunnen olevani sopimaton joukkoon ja vähän omituinen. Hyvin pian aikuistumisen jälkeen huomasin, että tunnen olevani ulkopuolinen vähän kaikesta ja kaikista.

Saatan istua keskellä puheensorinaa ja kaveriporukkaa, kuunnella heitä, hymyillä ja naureskellakin muiden jutuille. Sisälläni kuitenkin kuuluu hiljainen huuto: kukaan ei ymmärrä minua! En kuulu tähän joukkoon! Haluaisin kuulua mutta en kuulu. Katselen keskenään keskustelevia ystävyksiä, naureskelevaa miesporukkaa ja kikattelevia tyttöporukoita. Kyynel vierähtää silmäkulmastani. Mihin porukkaan minä kuulun?

Olen yksinäinen vaikka minua ympäröi ystävällisten ihmisten joukko. Yksinäisyyteni on vahva tunne, ei konkreettinen olotila. Ja siitä on vaikea päästää irti. Siihen tottuu ja sen hyväksyy; ehkä minun on tarkoitus olla yksinäinen.

Etä-äitiys luo yksinäisyyttä.

Äitiys on ollut minulle aina yksinäinen juttu. Ensiksi minusta tuli parikymppinen yh-äiti. Siinä missä kaverini jatkoivat opiskelujaan, minä jäin kotiin vauvan kanssa. Siinä missä muut äidit hiekkalaatikolla keskustelivat, milloin miehet tulevat kotiin töistä, hoitavatko miehet tarpeeksi vauvoja tai mitä perhe aikoo tehdä viikonloppuna, minä mietin, miten vauvani kanssa jälleen menisin yksin kotiin. Olin yksin ja yksinäinen.

Olin juuri päässyt eroon siitä tunteesta, että olen liian kummallinen lukioporukkaan, kun yksinhuoltajuus löi vasten kasvoja uuden yksinäisyyden kauden. Tästä päästyäni jäin etä-äidiksi. Tuohon aikaan ei puhuttukaan mistään etä-äitiydestä, ei juurikaan edes etävanhemmuudesta tai sen mukanaan tuomista tunteista ja yksinäisyydestä. En kertonut kovinkaan usein, että poikani oli muuttanut isänsä luokse. Äitiyteni oli jälleen yksinäistä.

Peitän yksinäisyyden hymyyn.

Kun yksinäisyyteni itkettää eniten, minä hymyilen. Harva arvaa, kuinka yksinäinen olen. Olen aina niin iloinen ja reipas, se koko porukan naurattaja ja kikattelija. Voin istua illanistujaisissa kuuntelemassa muiden suunnitelmia jatkoiltaa varten, suunnitelmia miten he menevät aamulla brunssille perheensä kanssa, miten töissä on huomenna jotkut kehittämispäivät. Istun ja siemailen viinilasistani vaaleaa juomaa ja katson muita: tiedättekö, miten yksinäiseltä minusta juuri nyt tuntuu?

Yksinäisyys ei ole pelkästään yksin elävien juttu. Monet parisuhteessa elävät, vauvavuotta elävät äidit, perheenisät, yksinhuoltajat, ystäviä omaavat, nuoret ja lapset ovat yksinäisiä. On hyvä, että yksinäisyydestä puhutaan, jotta tabuus ja häpeän leima sen ympäriltä vähenisivät ja ymmärrettäisiin yksinäisyyttä kokevia paremmin.

Tunnetko, että olet yksinäinen? Ilta-sanomat listasi väyliä, mistä voit pyytää apua yksinäisyyteen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (6)

Askeleita isyyteen

Minulla oli vuosia kestänyt jakso elämässäni, jonka aikana koin samanlaisia tunteita. Olin porukan pelle ja naurattaja, hyvällä tuulelle ulospäin. Mutta sisällä tuntui, että on ajautunut sivuraiteelle. Ja usein kaveriporukan illanvietossa, ystävien keskellä saattoi tuntua, että on ulkopuolinen. Kirjoittelin tästä ajasta omassa blogissani. ja kuvasin sitä sanalla "ydintalvi". Omassa elämässäni tapahtui muutoksia, ja nyt tuntuu paljon paremmalta. Yksinäisyydestä pitäisi puhua enemmän. Se on vaiettu asia ja kuten kerroit yksinäisyyttä voi kokea vaikka  ympärillä olisi ihmisiä. Kiitos kirjoituksestasi. 

Jantunen Tuuletuksia-blogi

Olen miettinyt tätä yksinäisyyden teemaa paljon, kun tajusin, että elämä oikeasti saattaa yllättää kenet tahansa koska tahansa. Luulet, että kaikki on hyvin ja mitään pelkäämättä ajattelet näin jatkuu elämän loppuun asti. Seuraavassa hetkessä olet menettänyt ympäriltäsi kodin ja miltei kaiken sen sisältä.
Meillä on meneillään talokatastrofi ja asumme nyt vuokralla evakossa. Tämä on ollut niin romahduttavaa ja haastavaa meille perheen aikuisille, että meistä ei ole ollut lohduttamaan toisiamme. Kumpikin yrittää parhaansa, mutta yksinäisyyden tunne on sanoinkuvaamaton, varsinkin, kun Suomessa näissä tilanteissa on todella vaikea saada apua mistään muualta, kuin isolla rahalla maksetuilta lakimiehiltä.
Onneksi on blogi, sinne puran paljon ajatuksia ja sinne dokumentoituu tämä meidän yllättävä matka. JÄnnä tunne muuten, miten kirjoittaminen auttaa yksinäisyyden tunteeseen. Varsinkin, jos joku lukee ja kommentoi.

Hyvää kevään odotusta <3
-J.

Poh-diskeleva

Kyse lienee emotionaalisesta yksinäisyydestä. Minullakin se on ollut vallitseva olotila nuoruudessa. Yllättäen se on lievittynyt iän myötä kun olen perustanut perheen. Perheen kanssa en ole yksin. Mutta yksinäisyyden kokemukset voi olla hurjia, itselläni olisi vaikeaa selvitä masentumstta tuollaisista kokemuksista.

Isivuosi

Minulle tämä yksinäisyys on hämmentävä teema. Olen niitä, jotka viihtyvät itsekseen, enkä tunne tarvetta kuuulua joukkoon.
Nuorena jo olin porukoiden erakko, eikä se häirinnyt. Toki harrastukset toivat sosiaalisia kontakteja, mutta silläkin saralla yksilölajit valikoituivat luontevasti minulle.
Näin koti-isänä huomaan, etten kaipaa aikuista seuraa. Viihdyn mainiosti tytön ja koiran kanssa.
Ymmärrän tuon monien kokeman, ahdistavan yksinäisyyden jollain tasolla. Toisaalta tämä tematiikka hämmentää, kun en saa otetta siitä, että yksinäisyys on niin ahdistava.
Mietin myös tämän teemaviikon myötä sitä, olenko koskaan ollut yksinäinen. Aina paljon omissa oloissaan, mutta kun siinä viihtyy, niin onko silloin yksinäinen?

Mukavaa ja aurinkoista kevään jatkoa!

Askeleita isyyteen

Hyvä kommentti. Yksinäisyys ja yksinolo ovat eriasioita. Voi olla yksin, mutta ei yksinäinen. Määrittävää on juuri se oma kokemus tilanteesta. Aivan kuten voi olla yksinäinen myös ihmisjoukon keskellä. 

Etäinen äiti silti

Kiitos, taas kerran koskettavasta aiheesta!
Etä-äitiä toi mukanaan yksinäisyyden.
Kun sain viimein oman minua miellyttävän kodin olen oppinut nauttimaan yksinolosta.
Tosin en voi monelle kertoa, että olen äiti joka joutui lähtemään ja jättämään perhe-elämän koska, en enää jaksanut henkisesti enää hyvin.
Narsismi ja kontrollointi oli tehnyt tehtävänsä.
Nyt olen yksin . Pahimmat ajat on pyhäpäivät , kun minulla ei ole täällä ketään tuttuja.
On vain työ ja koti.
Mutta eteenpäin mennään ja oman kodin saaminen on tehnyt minulle hyvää, paikka joka on vain minun ja missä minä määrään ja missä tunnen olevani turvassa .

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017