Edellisessä kirjoituksessani oli lukijani kirjoittama kommentti. Joskus tuntee olevansa niin yksin. Johtuipa se mistä tahansa; olipa syy oma tai toisen tai yhteinen.

Yksin. Kävelet kadulla. Ihmiset kulkevat ohitsesi rupatellen, jotkut kulkevat käsi kädessä. Rientävät koteihinsa. Minäkin riennän kotiini. Tyhjään kotiin. Minulla on uusi koti. Kaunis, ihana oma kotini. Mutta ei ketään, kenen kanssa jakaa uusi onni.

Onnellisuudessaankin voi olla yksin. Tunteitaan haluaa jakaa, olivat ne iloisia tahi surullisia. Voi, miten kaunis koti! Voi, miten suloiset, ihanat naapurit! Voi, miten kaunis luonto! Voi miten menestynkään töissäni! Voi kuinka onnellinen olen!

Ajatukset huutavat mielessäni, kaikuvat seinissä. Huoneet ovat kuitenkin tyhjät. Kauniit uudet huoneeni. Soitan etäpojalleni. Ei vastaa. WhatsAppista näkyy, että hän on juuri ollut linjoilla. Isänsä kertoo, on jossain kavereidensa kanssa. Olisin halunnut jakaa tämän hänenkin kanssaan. Tulethan pian käymään? Tulethan?

 

"Onnellisuudessaankin voi olla yksin."

 

Minulla on ihanat lapset. Nuoremman, taaperon kanssa on omat hassutukset ja suloiset sylittelyt. Mutta taapero ei ole aikuinen. Ja taaperokin on poissa joka toinen viikko. Etäpoikani on mitä mahtavin tyyppi ja olen ylpeä, miten ihanan pojan olenkaan saanut. Mutta hänetkin on kasvattanut suurimmaksi osaksi hänen isänsä. Hänen isänsä on hänelle se ykkösturva ja ykkösvanhempi. Sen olen jo hyväksynyt ja ikuisesti kiitollinen, että hän on saanut niin hyvän kasvatuksen isänsä luona silloin, kun itse en voinut häntä hoitaa.

Tämä kaikki on tehnyt sen, että olemme erkaantuneet ja vähän etääntyneetkin toisistamme. Joudun yhä uudelleen hyväksymään sen. Käsittelen asiaa aktiivisesti mielessäni joka viikko. Tiedän lapseni menevän siellä jossain. Siellä jossain, missä minä en ole. En ole mukana hänen menoissaan, iloissaan ja suruissaan. Tämä aiheuttaa minulle eniten yksinäisyyden tunteita. Ikäänkuin jotain olennaista olisi repäisty minusta irti. Olen jotenkin vähän irtonainen omassa elämässäni, jotain puuttuu. Jokin tärkeä osa.

Lapset eivät kuitenkaan ole eivätkä saa olla se turva, jota aikuinen tarvitsee. Lapsille ei voi jakaa vanhemmuuden huoliaan ja ilojaan, yh-elämän raskasta arkea tai yksinäisyyden tuomia murheita. Läsnä ei ole toista aikuista. Se on raskasta vaikka välillä se on ollutkin oma päätös. Vuoroviikkoäitiyden, yh-äitiyden, sinkkuäitiyden ja/tai etä-äitiyden tuoma yksinäisyys on raskas kantaa.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017