"Muistan missä istuin. Puhelin hikisessä kädessä. Ulkona heräili kesä, pieni kolmevuotias poikani leikki omia leikkejään, kävi välillä tarkistamassa, onhan äiti lähellä. Ehkä tankkaamassa pienen halauksen, ennen kuin voi rauhallisin mielin jatkaa leikkiä.

Asianajajan sanat puhelimessa tuntui syöpyvän puhelimen läpi. ”Hovioikeus on määrännyt lapset isälle asumaan. Päätös astuu voimaan kuukauden päästä.” Kuristava tunne. Kasvot vääntyvät epäinhimilliseen irvistykseen, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Olin tuntenut sen saman sydämenpysäyttävän kauhun tunteen kolme vuotta aiemmin, kun luin mieheni kirjoittamasta kirjeestä sanat ”…kun äitisi ja naapuri ovat sanoneet sinulle epäilevänsä minulla olevan toisen naisen. Sellainen on.” Muistan, kuinka sinä lamaannuttavana hetkenä purin käsivarteeni syvät hampaanjäljet.

Huutoa ei tullut, enkä olisi voinut huutakaan, koska lastenhuoneessa nukkuivat silloin 3-vuotias tyttäremme ja 3 kuukauden ikäinen poikavauvamme. Istuin koko yön sohvalla itkien ja kysyen sinulta ”miksi…?”.

”Hovioikeus on määrännyt lapset isälle asumaan. Päätös astuu voimaan kuukauden päästä.”

Luulin sen hetken, kun luin kirjeesi, olevan elämäni kauhein hetki. Luulin, että kun siitä selviän, selviän mistä vain. Aloitin elämän yksin, kahden pienen lapsen kanssa.

Masennus hiipi, mutta en tunnistanut sitä. Itseasiassa se oli hiipinyt elämääni jo paljon aiemmin, aiheuttaen tyytymättömyyteni ja itkuisuuteni. Vaateen siitä, että sinun olisi pitänyt tehdä olostani parempi. Teitpä mitä tahansa, en ollut tyytyväinen. Menimme naimisiin, ostimme rivitalon. Teimme tahdostani kaksi lasta. Sain opiskella, sain olla kotona.

Itseluottamuksen puute esti minua hakemasta töitä. En tiennyt paljonko maitopurkki maksoi, koska ostin sen tilille, jonka
sinä maksoit. En tiennyt paljonko sähkölaskumme oli, koska en ollut koskaan maksanut sitä. Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että olet masentunut ja siihen voi hakea apua, elämäni olisi luultavasti hyvinkin toisenlainen.

"Jos joku olisi silloin sanonut minulle, että olet masentunut ja siihen voi hakea apua, elämäni olisi luultavasti hyvinkin toisenlainen."

Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin loppukesällä 2005. En enää jaksanut. Leikkelin hääpukuni hihat saksilla pieneksi silpuksi ja mietin, miten tappaisin itseni. Ranteiden viiltäminen tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta.

Puhuin pahasta olosta naapurille, jonka luulin olevan ystäväni. Kerroin, kuinka elämässäni ei ole mitään valoa. Kuinka lapset tuntuvat taakalta enkä haluaisi heidän olevan olemassa. Jos olisin tiennyt, että naapuri kertoo kolme vuotta myöhemmin hovioikeudessa sen mitä tunsin, olisin ollut hiljaa. On vaikeaa kertoa oikeudessa, kuinka ei tarkoittanut sitä mitä sanoi.

Vakuuttaa, kuinka oikeasti on hyvä äiti, vaikka on sanonutkin noin kauheita asioita omista lapsistaan. Jos olisin jättänyt tunteeni sanomatta, elämäni saattaisi olla hyvinkin toisenlainen.

"Leikkelin hääpukuni hihat saksilla pieneksi silpuksi ja mietin, miten tappaisin itseni."

Saatuani diagnoosin, aloitin terapian ja hain apua alkoholistien aikuisten lasten vertaistukiryhmästä. Menin töihin ja nousin takaisin elämään. Olin selvinnyt erosta, nyt selviän mistä vain. Pahin mitä ihmiselle voi tapahtua, oli tapahtunut ja minä olin selvinnyt. Onneksi silloin en tiennyt, että asia ei todellakaan ollut niin.

Tapasin miehen, joka vaikutti mukavalta. Tykkäsi lapsistani ja sai minut tuntemaan itseni etuoikeutetuksi ja erityiseksi, koska hän oli valinnut juuri minut. Minä, hylätty, kelpasinkin jollekin. Hän oli valmis vaihtamaan autonsa isompaan vain minua ja lapsiani varten, valmis muuttamaan omakotitaloon kanssamme. Tosin talo sijaitsi hänen asuinpaikkakunnallaan, 80
kilometrin päässä asuinkaupungistamme. Minä suostuin.

Ajattelin jopa, että on sinulle oikein, että lapset asuvat kauempana, itsehän olit jättänyt meidät. Huomasin hänen alkoholiongelmansa jo varhain, mutta en osannut rakkauden sokaisemana tehdä siitä isoa numeroa. Kuinka helppoa haavoittunut nainen onkaan saada uskomaan ihan mitä vain pelkästään käyttämällä oikeita sanoja!

Sitten tein sen, mitä olen katunut yli kymmenen vuotta ja tulen katumaan lopun elämääni. Muutin toiselle paikkakunnalle, vastoin lasteni isän tahtoa.


Luulin olevani voittamaton vain koska olen äiti. Kuinka typerä olinkaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että katkeruuteni aiheuttaisi minulle elämän mittaisen trauman ja että ansaitsen paljon parempaa kuin valehtelevan ja alkoholiongelmaisen miehen hyväksynnän, elämäni olisi luultavasti hyvinkin toisenlainen. Kukaan ei sanonut.

"Jos olisin jättänyt tunteeni sanomatta, elämäni saattaisi olla hyvinkin toisenlainen."

Oikeusprosessi alkoi heti. Väliaikaispäätös käräjäoikeudelta näytti vihreää valoa. Leikimme perhettä maaseudun rauhassa. Pieni tyttäreni aloitti esikoulun ja pieni poikani jakoi leikintäyteiset päivät kanssani. ”Pyhäsy, äiti, pyhäsy” hän huusi, kun vedin häntä pulkassa pitkin metsätietä. Asiaa oli koko ajan ja minä pysähdyin. Ihmettelimme yhdessä maailmaa.


Käräjäoikeuden päätös lasten asumisesta oli, että lapset asuisivat luonani ja tapaisivat isäänsä joka toinen viikonloppu. En edes ajatellut, että lapset voitaisiin määrätä isän luokse asumaan, vaikka sinä valititkin hovioikeuteen päätöksestä. Eihän nyt Suomessa lapsia äidiltä viedä. Uskoin, että käräjäoikeuden päätös pysyisi samana myös hovissa, jos vain lasten olosuhteet
pysyisivät luonani vakaina.

Olinhan sentään lasten äiti.

Hän alkoi juoda enemmän ja minun ahdistukseni kasvoi. Jossain vaiheessa ruusunpunaista alkuhuumaa, olimme alkaneet toivoa yhteistä lasta ja sitä jo odotimmekin. Olin kuin koira häkissä. En halunnut asua enää maalla, mustikkametsän vieressä miehen kanssa, jonka elämän tärkein asia oli kuningasalkoholi. Aina joko ahdisti tai piti rentoutua, juhlia tai murehtia.
Kaikkeen auttoi sama lääke.

Mutta minä en uskaltanut lähteä. Miltä se näyttäisi tulevassa hovioikeuden istunnossa? Olin tehnyt väärän valinnan ja vaikuttaisin levottomalta ja huonolta äidiltä muuttaessani jälleen? Mitä jos olisin siinä vaiheessa muuttanut takaisin kotikaupunkiini, olisivatko lapset saaneet jäädä asumaan luokseni? Sitä en saa koskaan tietää.

"Olin tehnyt väärän valinnan ja vaikuttaisin levottomalta ja huonolta äidiltä muuttaessani jälleen?"

Oli kevättalvi, kun hovioikeuden istunto koitti. Yritin näyttää hyvältä ja itsevarmalta äidiltä. Olin varautunut puhumaan masennuksestani ja kaikesta tapahtuneesta. Olin valmistautunut puolustautumaan entisen naapurini kertomukseen masennusaikani puheista. En katsonut silmiin ihmistä, jota olin luullut elämäni vaikeimpana aikana ystäväkseni. Ihmistä, joka oli tullut puukottamaan minua selkään kaikkien edessä.

Selitin ja vakuutin, jännitin ja yritin vaikuttaa järkevältä. Sitten tuli hänen vuoro todistaa. Vastapuoli kaivoi rattijuopumustuomiot, joita oli yllättäen useita. Vastoin minun ja asianajajani tietämystä, hänellä ei myöskään ollut voimassa
olevaa ajolupaa tuosta samasta syystä ja hän oli todistettavasti kuljettanut lapsiani autolla pitkin talvea. Hän oli myös käyttäytynyt lasten hakutilanteissa aggressiivisesti. Tuon istunnon jälkeenkään en suonut ajatusta sille, että päätös olisi jotain muuta kuin se, että lapset jäisivät luokseni. Ehkä jo tiesinkin, mutta sisäinen itsesuojelumekanismini ei antanut ajatella muuta.

Kuukausi sen toisen elämäni kuristavimman hetken jälkeen keittiönpöydän ääressä, lapseni muuttivat pois. Kuinka selittää kolmevuotiaalle, että nyt pitää mennä isälle asumaan? Että äiti ei hylkää, mutta ei enää ole siellä missä sinäkin? Ja että näemmehän kahden viikon välein, jona aikana ehdin unohtaa miltä tuoksut ja miltä uniset kasvosi näyttävät aamuisin?

Miten selittää kuusivuotiaalle, että äiti kyllä haluaa olla lähellä, mutta ei pysty? Että äiti ei olekaan syksyllä saattamassa ekaluokalle, koska asuu muualla? Jos sydämen on mahdollista särkyä, minun sydämeni särkyi. Makasin viikon sängyssä itkemässä. Vaelsin tyhjässä kodissa ja haistelin lasteni tyynyjä. Elämäni kauheimman ja epätoivoisimman viikon jälkeen syntyi kolmas lapseni.


Nimitän häntä pelastavaksi enkeliksi. Ehkä elämässä sittenkin oli jotain järkeä, ajoitus oli täydellinen. Ilman hänen syntymäänsä, en varmaan enää olisi jaksanut olla olemassa. Suru ja ikävä olisi vienyt mennessään.

"Ja että näemmehän kahden viikon välein, jona aikana ehdin unohtaa miltä tuoksut ja miltä uniset kasvosi näyttävät aamuisin?"

Elämä jatkui.

Meni vuosi ennen kuin muutin takaisin kotikaupunkiini ja toinen ennen kuin pääsin jaloilleni ollakseni kyllin vahva jatkamaan elämää kahdestaan poikani kanssa. En koskaan tuntenut arkea raskaaksi, vaan tunsin olevani etuoikeutettu, kun sain olla poikani elämässä koko ajan. Keittää aamupuuroa ja lukea iltasatua.

Useimmille äideille se on itsestäänselvyys. Minulle se ei sitä ollut eikä ole edelleenkään. Olen siitä kiitollinen, joka päivä.


Jos olisin tehnyt elämässäni toisenlaisia valintoja, elämäni olisi luultavasti hyvinkin toisenlainen. Mutta en tehnyt ja elämästäni tuli tällainen. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeassa. Minä selvisin ja selviän mistä vain."

 

************************

Tämä teksti on muokkaamattomana saatu ja laitettu blogiini. Kiitos. Kiitos sinulle rohkeudestasi kertoa tarinasi.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Kommentit (5)

Vierailija

Koskettava tarina, mutta valitettavan epäselvästi kerrottu. Ei aina tiedä kehen mikäkin persoonapronomini viittaa.

Vierailija

Raskastahan se on, mutta päätökset vaikuttavat lasten edun mukaisilta. Hyvä että sait voimia jättää sen alkkiksen. Kyllä se siitä, omin jaloin pystyyn ja eteenpäin. Et voi onneasi laittaa toisten varaan, et edes lastesi.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Vanhahtava tyyli sanoa että viisi vuotta eletty neljääkymmentä lähemmäksi :) eli 35-vuotias.

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija

Koskettava tarina. Omin jaloin eteenpäin - asenteen sijaan itse olen luottanut tukiverkostooni. Olen surullinen puolestasi, että kohdallesi sattui pettävän miehen lisäksi samanlainen ystävä. Tuollainen kohtelu tekee varovaiseksi, haavoittuvaksi. Selviämisesi antaa toivoa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017