Voi itku, olen lapseton juhannuksena.

-No sitten vain nautit omasta ajastasi ja ystävien läsnäolosta.

Voi että kun on ikävä mun lapsia.

-Heillä on kaikki hyvin, kuten tiedät, ja elämäsi on nyt tällaista. Miksi itkeä sitä joka hetki?

Mikä ihme minä olen?

-Et ole sen kummallisempi kuin kukaan muukaan meistä. Nyt vain nokka kohti tulevaisuutta.

****************************************************

 

Näitä voisi kirjoittaa vielä paljon.

Uhriutuminen. Myönnän, että helposti ajaudun uhrin rooliin ja identiteettiin. Eilen kirjoitinkin tuosta oman identiteetin etsimisestä. Siinä ei itsessään ole mitään väärää tai vikaa, mutta jos se vie valittamisen kierteeseen ja uhrin roolissa märehtimiseen, on siinä vikaa ja paljon.

"Myönnän, että helposti ajaudun uhrin rooliin ja identiteettiin."

Minulla on ollut kaksi vakavaa masennuskautta elämässäni. Masennuksessa erittäin helposti ajautuu syyttämään kaikesta sairauttaan. Elämä on kamalaa ja minä olen niin surkea. En väitä, etteikö kyse olisi todella vakavasta sairaudesta. Mutta omalla asenteellakin on merkityksensä. On eri asia olla sairas ja sitten vedota kaikessa siihen sairauteen. "Minä nyt vain makaan täällä ja itken silmät päästäni, kun minulla on tämä masennus." "Olen surkea ihminen ja minulle ei tapahdu mitään hyvää, kun minulla on tämä masennus."

"Saa sitä olla masentunut, mutta onko siinä pakko rypeä!"

Parhain lause, mitä minulle ikinä on sanottu! (Ystäväni, tunnistat tästä varmasti itsesi! Kiitos ikihyviksi tästä lauseesta, se on ohjannut elämääni ever since!) On asia erikseen olla sairas ja sitten rypeä siinä päivät pääksytysten tekemättä asialle mitään.

Sama on tämän etä-äitiyden kanssa. Helposti heittäydyn ajattelemaan, että kun elämässäni on tapahtunut jo niin paljon ja nyt sitten vielä tämä etä-äitiys. En kestä. Olen huono. Mikään ei onnistu. Kuka minä olen? Olen epäonnistuja. Lapseni ei edes asu luonani. Olen huono äiti. En edes kelpaa kenellekään. Olen yksin loppuelämäni. Kuka minua edes rakastaisi.

Tätähän nyt voisi jatkaa loputtomiin. Olen joutunut tämän blogin aloittamisen jälkeen useasti kysymyksen ääreen: otanko uhrin roolin elämässäni? Olen saanut erittäin asiallista palautetta tästä asiasta, mistä olen erittäin kiitollinen (sinä lukijani varmasti tunnistat itsesi, kiitos sinullekin todella paljon!).

Kun näin tämän blogini myötä ulkopuoliset ovat tarkastelleet elämääni, heiltä tulee erittäin paljon hyviä huomoita. Ulkoapäin ja minua etukäteen tuntematta huomaa sellaisia seikkoja, jotka itseltä tai minun läheisiltäkin voi jäädä huomaamatta. Kirjoitanko omaa henkilökohtaista via doloroosaani? Havittelenko empatiaa ja sääliä? Olenko tarpeeksi objektiivinen? Voinko edes olla? Olenko katkera ja häpeissäni vai sinut itseni kanssa?

"Olenko katkera ja häpeissäni vai sinut itseni kanssa?"

Uhrin rooliin on helppo heittäytyä ja kuvitella, että näin saa osakseen sympatiaa. Ehkä vähän saakin. Mutta pidemmän päälle se on kanssaihmisille todella rasittavaa ja ei kovinkaan vetoavaa. Lopulta huomaa olevansa vielä enemmän yksin kuin alunalkainkaan oli edes. Vielä yksi hyvä huomio, mitä minulle on sanottu: "Sinua ei voida rakastaa jos et ensin itse rakasta itseäsi." Kuinka äärimmäisen oivallisesti tuokin sanottu.

Miten päästä pois uhriutumisen kierteestä ja uhrin roolista? Voi miettiä, mitkä ovat ne syyt, jotka ovat ajaneet uhriutumiseen? Mitä sillä hakee? Mikä on se perimmäinen tarve käyttäytymisen taustalla? Ohjaako tekemisiä jokin taustalla oleva uskomus itseä kohtaan? Että on huono ja ei voi tästä paremmaksi muuttua? Miksi tuntuu, että on huono? Ei kukaan ole lähtökohtaisesti sen huonompi kuin kuka tahansa muukaan. Yksilöitä ja uniikkeja ja sen takia arvokkaita me kaikki olemme yhtälailla!

Yksi hyvä askel on itsensä uudelleen määritteleminen eli juuri tuon identiteetin uudelleen löytäminen ja rakentaminen, mitä eilen jo pohdin kirjoituksessani. Mikä määrittelee minut? Minkä haluan määrittelevän minut? Otanko itse ohjat käsiin oman elämäni hallinnassa?

Ja muista kiitollisuus. Ei aina ja koko ajan tarvitse olla mahdottoman kiitollinen kaikista vaikeuksista ja ongelmista, mutta pienistä asioistakin voi löytyä onni. Olen tietoisesti koettanut harjoittaa juuri tätä. Onni siitä, että lapseni ovat terveet ja onnelliset. Onni siitä, että minulla on vakituinen työpaikka. Onni siitä, että olen saanut opiskella kaksi korkeakoulututkintoa. Onni siitä, etten vietä tätä juhannusta yksin. Onni siitä, että olen saanut kokea niin paljon. Onni siitä, että tänään ei sadakaan vaan aurinko pilkottelee pilven takaa.

Pysähtyminen. Sitä kai tässä koetan sanoa.

Näillä eväillä kohti minilomaa. Ihanaa torstaita kaikille lukijoilleni!

Lähteenä ja pohjustuksena tekstiini käytetty Hidasta Elämää- sivuston tekstiä.

Terveisin, Etä-äiti

Joko seuraat minua Facebookissa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017