En ole aina asunut erillään lapseni kanssa.

Joskus asuimme yhdessä. Joskus olimme vain me kaksi.

 

Ja ihan aluksi. MINÄ taistelin hänen puolestaan.

Minä halusin hänet. Minä sanoin:

tämä lapsi pidetään.

 

Hän sai alkunsa vähän yllättäen. Viisitoista vuotta sitten se tapahtui.

Ja minulle sanottiin:

-tee abortti

-et tule selviämään

-olet hullu jos pidät tämän lapsen

-tulette niin pilaamaan elämänne tällä lapsella

-varmaan vaan unohditte ehkäisyn, teinit on just noin holtittomia.

 

Näitä kuuli. Paljon. Ja hyvinkin lähipiiristä. En minä mistään juuri saanut tukea, en edes kotoani.

Lapsi oli mahassani ja oli kaksi vaihtoehtoa: pitää tai ei pitää. 

 

Ja minähän pidän hänet, päätin.

 

Teiniäidit! huokailtiin minun ympärilläni. Juuri noin vastuuttomia ja piittaamattomia. Pilaamassa koko elämäänsä.

Tämä teini kuitenkin päätti pitää lapsensa.

En hetkeäkään miettinyt, pitäisinkö. Hän oli minulle kaikki kaikessa jo tuolloin. 

 

Ehkäpä uhrasin alkavan parisuhteen siinä. Niin siinä saattoi käydä. Mutta olin sokea. Sokea millekään muulle kuin sille tiedolle, joka oli päässäni, tiedolle, että tämä lapsi oli jotain erityistä ja erikoista, hän haluaa tähän maailmaan.

Ja minä halusin hänet tähän maailmaan. Enemmän kuin mitään muuta. Koko nuoren naisen tarmollani taistelin tämän lapseni puolesta. Pitäköön muut puheensa, aivan sama minulle. Tämä lapsi oli minun.

Huokailut jatkuivat neuvoloissa, synnytyssairaalassa, synnyttäneiden osastolla, kotona, lähipiirissä, perheen sisällä. Ihan joka paikassa.

Siinä olin. Huokailujen keskellä vauva sylissäni. Juuri täyttämässä 20 vuotta.

Ei kaduttanut sitten yhtään.

 

Minäpä selvisin. Minäpä en pilannutkaan elämääni. Minä pidin huolta tästä lapsesta.

Minä halusin hänet tähän maailmaan.

 

Joten nyt kun kuulen, että olen hylännyt lapseni, en rakasta häntä, olen huono äiti kun olen etä-äiti, tekisi mieli haistattaa paskat. Kuulkaa, minä olen taistellut tämän lapsen puolesta, taistelen edelleen ja tulen aina taistelemaan. Kaiken mitä teen, haluan tehdä hänen hyväkseen.

Minä halusin hänet tähän maailmaan ja minä saatoin hänet tähän maailmaan.

 

Se teiniäiti halusi pitää lapsensa. Onneksi halusi. Ja onneksi piti.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva:Pixabay

Kommentit (6)

Teiniäiti myös

Täällä on aivan samanlaisia aatoksia ja kokemuksia!
Siinä sitä 16-vuotiaana ihmeteltiin käärö sylissä että miten tästä selviää kun kaikki mmuisti sen kertoa etten varmasti selviä. Nyt 9 vuotta myöhemmin minulla on ihana ja vilkas pieni miehen alku ja on selvitty!

Kysympävain

20v ja teiniäiti? Ennenvanhaan tuo oli melkein jo vanhan piian ikä.. Harva laskee tuota kyllä enään teiniksi..😀 Ymmärtäisin jos puhuttaisiin, jostain 16-vuotiaasta.

Vierailija

En minäkään miellä kakskymppistä teiniksi, ihan aikuinen on kyllä jo. Sain esikoiseni 21-vuotiaana eikä kukaan kauhistellut enkä kokenut olevani liian nuori.

Vierailija

Heiaikaa ja pidän siitä kun kirjoitat juuri niin kuin sinusta tuntuu❤️
Minä sain esikoiseni 20v ja odotin häntä siis 19v mutta en saanut kyllä teiniäidit leimaa otsaani, olipa sinulla huono kokemus. Minä kasvatin esikoisen tyttöni yksin ja olen ylpeä siitä että hän nyt 22v seisoo omilla jaloillaan😍.
Ole sinäkin ylpeä lapsistasi äläkä mollaa itseäsi😍 meitä on moneen junaan ja sillä sipuli❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017