Kuva: Panu Pälviä

"Sinä huono ja riittämätön äiti. Onko etä-äiti edes mikään oikea äiti? Ei se riitä, että näkee joskus silloin tällöin tai lähettää viestejä. Ei äitiyttä millään viesteillä toteuteta. Lapsen elämässä pitää olla läsnä, aina valmiina olemaan paikalla kun tämä tarvitsee. Tiedätkö edes mitä lapsesi elämässä tapahtuu? Koulussa, kaverien kanssa, kotona? Tunnetko edes omaa lastasi enää?"

Nuo sanat sattuvat. Vielä enemmän satutti se, kuka ne sanoi minulle.

Minä itse.

Me olemme itsemme pahimpia arvostelijoita, annamme tuomioita omasta vanhemmuudestamme niin helposti. Liian helposti. Oma riittämättömuuden tunne on valtava. Se on sitä lapseni kanssa, joka asuu paljon luonani, niin kuinka paljon enemmän se on sitä lapseni kanssa, joka käy luonani vain silloin tällöin.

Tiedän, etteivät ne viestit riitä. Ei ne puhelut, joita koetan käydä murahtelevan teinipoikani kanssa. Se ei riitä siihen, että olisin edes jotenkin mukana hänen arjessaan. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma lapsi tuntuu vieraalle? Minä tiedän. Ja se ei ole mikään kiva tunne. Joku serkun poika tai kaukaisen kaverin lapsi ehkä voi tuntua sellaiselle. Muttei oman lapsen pitäisi.

Kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajattelen mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Sanon usein toisille etä-äideille, että he riittävät. He ovat hyviä äitejä. Me olemme hyviä äitejä. Mutta unohdan sen omalla kohdallani. Syyllisyys ja turhautuminen ovat niin voimakkaita tunteita. Niitä karkuun on vaikea päästä. Ja kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajatteln mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Olenko vain jokin sukulaistäti? Joku, jonka luona käydään, jos ehditään?

Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin.

Olen tällainen. Murehtija ja usein syyllisyyttä tunteva äiti. Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin. Yksin ollessani ja ikävissäni. 

En aikoinaan ajatellut, että äitiydessäni tulisi olemaan tällaisiakin tunteita. En osaa käsitellä näitä edelleenkään kovinkaan hyvin. Ne ovat niin erilaisia kuin ns. normaalit äitiyden tunteet. Niin kaukana siitä äitiarjesta, mitä muut ystäväni elävät. Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen? Miten osoittaa teinille, että on läsnä?

Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen?

Minä huono ja riittämätön äiti, joka riittää kyllä. Kun itse siihen vielä uskoisi. Tänään näen lapseni. Saan olla hänen kanssa jälleen. Hetkisen ajan.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017