Kuva: Panu Pälviä

Kun eilen tulin ystävieni luota iltaa viettämästä onnellisena ja väsyneenä, menin vessaan pesemään hampaitani. Hiukset pörröisenä ja silmät jo unisena otin iltalääkkeitäni. Sillä hetkellä nousi ajatus yhtäkkiä mieleeni: syönköhän lopunelämääni mielialalääkkeitä?

Masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.

Olen sairastunut masennukseen muutamia kertoja ja jossain vaiheessa ymmärsin, että masennus on usein krooninen sairaus, joka ei välttämättä ikinä lähde kokonaan pois minusta. Samalla tavalla kuin reumani on välillä lepotilassa, mutta voi koska vain jälleen pahentua, samalla tavoin masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.

Kun viime viikolla tapasin pitkäaikaista tuttavaani ja hän kysyi miten voin, mietin, että voin oikeasti sanoa, että ihan hyvin. Hän kuitenkin muistutti, että en ehkä koskaan pääse kokonaan eroon masennuksestani. Niin, tiedän.

Kun raudat, kilpirauhasarvot, kaikki mahdolliset muut tekijät on mitattu ja poissuljettu, on jäljelle jäänyt se tosiasia, että masennus on osa minua. En usko hetkeäkään siihen hölynpölyyn, että masennus olisi vain jokin päätös sairastaa sitä että siitä pääsisi irti, jos vain nousisi ja tekisi. Se on pahimmillaan lamauttava, toimintakyvyn vievä sairaus ja helpoimmillaankin alakuloa ja jaksamattomuutta aiheuttava tila. 

Olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois.

En häpeä sitä, että syön mielialalääkkeitä. Kun keväällä sain pahan paniikkikohtauksen ja masennukseni palasi rytinällä, olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois. Ne oikeasti auttavat. En ole lääkevastainen, en tässä enkä reumassanikaan, vaan uskon lääketieteen voimaan, koska olen omassa elämässäni kokenut sen avun.

Oli kuitenkin erikoinen tilanne eilen vessassa seistessä syödä lääke, kun olo oli hyvä. Mitähän tapahtuisi, jos en söisikään? Miten minun kävisi? Kuinka kauan kestäisi, että alkaisin voida jälleen huonosti? Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä? Miksi minun kohdalleni ovat tulleet juuri nämä sairaudet?

Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä?

Sairauksien edessä ei kannata katkeroitua, eikä antaa niiden määritellä sitä, kuka on. Jonkinlaista nöyryyttä se kuitenkin aiheuttaa, että tietää olevansa vajavainen ja apuatarvitseva. Häpeää se ei silti minussa aiheuta. Tiedän olevani vahva sairauksistani huolimatta.

Lue myös: F33.0 diagnoosini

Siitä huolimatta mietin: seuraako masennus minua lopunelämääni?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Minua ainakin seuraa, se on osa minua, tekee minusta juuri minut. Ja siltikin voin sanoa et nyt voin hyvin ja jopa nautin elämästä.

Vierailija
2/3 | 

Samat aiheet itseäkin mietityttänyt viimeviikkoina. Milloin voisi lääkitystä lopettaa tai edes vähentää? Mikä olisikaan olotilani, jos en lääkkeitä söisikään tai annostusta pienentäisi? Olisiko tähän joku ratkaisu, joka selvittäisi masennuksen syyn, eikä vain poistaisi oiretta?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017