Se rikkoi minulta ihanan suhteen.

Se vei minulta lapseni.

Se vei minulta itsetuntoni.

Se vei minulta terveyteni.

Se sai minut säikyksi.

pelokkaaksi.

Itkin, pelkäsin, ahdistuin.

Halusin kaiken loppuvan.

Mutta se ei loppunut. Ei moneen vuoteen.

Se on se ainut asia, mitä kadun elämässäni.

Se suhde.

 

Lapseni muutti isälleen

Poikani halusi muuttaa isänsä luokse.

Olin elänyt kaksi vuotta helvetillisessä suhteessa. Lapseni näki sen. Näki ahdistukseni, näki juomiseni, ahdinkoni ja masennukseni. Ja hän pelkäsi. Pelkäsi, millaista kotona olisi.

Isän luona oli parempi.

Se suhde rikkoi suhteeni lapseeni.

Se suhde rikkoi suhteeni lapseeni. Voiko mitään oikeasti katua enempää?

Palasimme toki takaisin vuoroviikkoiseen asumiseen, kun pääsin eroon tuosta myrkyllisestä suhteesta. Mutta silloin isä ja poika olivat se kaksikko, joka äiti ja poika oli ennen ollut. Sen tajuaminen on ollut tuskallisin asia elämässäni, ehdottomasti ja ilman epäilyksen häivääkään. 

Nyt olen etä-äiti. Vaikka minulle se on varmasti helpompaa kuin monelle muulle, on se silti todella vaikeaa. Nuo kaksi vuotta elämässäni muuttivat ihan kaiken. Kenties poikani ja minä voimme kunnolla käsitellä tapahtunutta vasta, kun hän on aikuinen. Niin traumaattista se varmasti on meille molemmille ollut.

Olen ikionnellinen, että hänen on hyvä isänsä luona. Olisi tuhat kertaa vielä vaikeampaa, jos joutuisin huolestumaan ja huolehtimaan, miten poikani voi, siellä jossain, muualla kuin luonani.

 

Mielenterveys järkkyi

Minulla on taipumusta masennukseen. Ei ollut ihmekään, että masennuin vakavasti tuon suhteen aikana ja sen jälkeen. Pelko, ahdistus ja suru olivat niin käsinkosketeltavan arkipäiväistä, ettei mieleni jaksanut sitä enää sairastumatta.

Eräänä päivänä halusin kaiken loppuvan. Onneksi ei loppunut. Tuo hetki oli se, joka herätti minut viimein todellisuuteen. Elämä on kuitenkin elämisen arvoista. Ei kukaan ole sen arvoinen, että kannattaisi takiaan sitä lopettaa.

Traumatisoiduin, joka vaikutti voimakkaasti seuraaviin vuosiini. Jätin käsittelemättä tämän tapahtuneen, koska terapia alkoi liian aikaisin, liian lähellä tuota suhdetta. Kun olisin ollut valmis sitä käsittelemään, olin jo unohtanut koko asian.

Se maksoi minun suhteeni kuopukseni isään.

Mutta mieleni ei ollut unohtanut. Muistot ja traumat nostivat päätänsä silloin kuin niitä vähiten odotti. Asiat on pakko käsitellä mielessään, jotta niistä pääsee eroon ja eteenpäin. Sen opin, kantapään kautta. Se maksoi minun suhteeni kuopukseni isään.

Itsetunto oli aivan nollissa. Pelkäsin kaikkea, pienintäkin ääntä, vähäisintäkin rapsahdusta, äkkinäisiä liikkeitä. Edelleen olen äärimmäisen säikky ja pelkään, että teen jotain väärin. Se vaikuttaa käyttäytymiseeni yhä vain. On vielä pitkä matka siihen, että luottaisin täysin itseeni ja siihen, kuka olen.

 

Epävarmuus

Nykyinen kumppanini kysyi kerran, miksi olen koko ajan niin huolissani siitä, viihtyykö hän, onko hänellä kivaa kanssani, miksi olen niin epävarma.

No, siksi. Kun lyötiin lyttyyn, syyllistettiin, tukahdutettiin koko minuus. Siitä on äärimmäisen vaikea päästä eroon. Suhde kesti kaksi vuotta mutta tervehtyminen siitä kenties vie kaksikymmentä.

Voidaanko minua oikeasti rakastaa minuna, Helkana, ihan vain tällaisena, epätäydellisenä ja epävalmiina mutta minuna?

Epävarmuus siitä, onko riittävästi sellaisena kuin olen. Voidaanko minua oikeasti rakastaa minuna, Helkana, ihan vain tällaisena, epätäydellisenä ja epävalmiina mutta minuna?

 

Minä pääsin irti, mutta sillä oli hintansa

Hinta, minkä maksoin tästä erehdyksestä, oli iso. Isompi kuin monella muulla, pienempi kuin joillakin.

Opin paljon. En enää ikinä tee samanlaista virhettä. Hintaa maksan edelleen. Summa on vähentynyt, mutta ei ole vielä nollassa.

Kaikki eivät pääse irti narsistisesta suhteesta. Kehtotan kuitenkin vakavasti miettimään, onko se sen arvoista. Jäädä siihen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

Kommentit (3)

Vierailija

Se ei ole sen arvoista, mutta siitä on niin helv**in vaikea päästä irti.

Olen kokenut saman, ja onneksi, voi onneksi ei ollut lasta vielä silloin. Vain minä menin rikki, pienen pieniksi sirpaleiksi. Olin myös äärimmäisen lähellä lopettaa kaiken, mutta onneksi tulin järkiini. Aika parantaa, mutta tuskallisen hitaasti. Vieläkin näen tuon ihmisen kaikissa saman oloisissa miehissä, mutta huomaan etten enää säiky niin paljon. En tiedä tulenko enää koskaan ehjäksi, mutta parhaani teen ja sen on riitettävä.

Tsemppiä sinulle! <3

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos paljon <3 

Minä myös huomaan tuon saman, että samanoloiset miehet saavat välittömän reaktion aikaan.

Paraneminen vie aikaa. Usko on kova, että silti vielä joskus on ihan terve!

Jaksamista sinullekin.

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Kategoriat