Niin kamala jopa kysymyksenäkin, mutta mietin sitä juuri nyt silti. Olen tämän viikon ollut vuoroviikkolapseni kanssa. Viikko on ollut aivan upea. Olemme hassutelleet, lueskelleet, pulkkailleet (kun lunta on viimein täällä etelässäkin!), katsoneet videoita ja laulaneet. "Että äiti rakastaakin sinua!" olen huudahtanut moneen otteeseen ihan ajattelemattakin. Nyt varsinkin, kun kohta nelivuotiaani on oppinut sanomaan takaisin "Minäkin lakastan sinua äiti", tulee se sanottua vielä useammin. Kun sydänhän siinä sulaa, kun tuollaista kuulee.

Tuo valloittava pikkuinen ihminen, jonka kanssa olen joka toinen viikko. Kun hän on isänsä luona, ikävä puristaa sydäntä ja ei mene tuntiakaan, etten hänen kuvaansa katsoisi. Hän elää upeaa vaihetta elämässä, jolloin kaikki kiinnostaa, ja miksi kaikuu joka välissä. Mistä vesi tulee? Entä sitten lumi, jos vesi tulee taivaasta? Miksi jää on kovaa? Mistä pissa tulee? Miksi sinulla ei ole pippeliä? Tämä vaihe on vain niin upea. Ja pikkumieheni on melko iloista sorttia, herää aamulla iloisena, vaikka pitäisi suoraan sängystä lähteä hoitoon, juoksee päiväkodista syliin ja pussaa, on kaikenkaikkiaan melko suloinen pakkaus.

Sitten yhtäkkiä iskee valtavan huono omatunto.

Sitten yhtäkkiä iskee valtavan huono omatunto. En ole ajatellut etäpoikaani moneen päivään. Aivan järkyttävää! Tulee todella huono mieli. Samanlainen, kun kuopukseni syntyi ja vauvakuplassani välillä unohdin vallan koko esikoiseni. Minkälainen äiti tekee näin? Eikö äidin pitäisikin olla tasapuolinen kaikille lapsilleen? Minua on harmittanut omassa äitisuhteessani usein, että tunnun olevan hänelle vähemmän tärkeä kuin pikkusiskoni. Teenkö tässä nyt samaa lapsilleni?

Etävanhempana kamppailee haasteellisten äitiyden tunteiden kanssa. Ei ole läsnä lapsensa elämässä eikä päivittäin voi osoittaa rakkauttaan. Eikä jatkuvasti voi olla soittelemassa tai laittamassa viestiäkään. Joten arki muotoutuu sellaiseksi, ettei jokapäiväisesti ajattele lastaan. Raakaa ehkä, mutta totta se on. Toisaalta etä-äitiys vaikuttaa lähiäitiyteen niin, ettei ikinä enää pidä äitiyttä itsestäänselvyytenä, jolloin lähilapsen kanssa viettämää aikaa arvostaa entistä enemmän.

En voi mitenkään antaa huomiotani tasaisesti molemmille lapsilleni.

En voi mitenkään antaa huomiotani tasaisesti molemmille lapsilleni johtuen näistä huoltajuusratkaisuistamme. Kun puntaroin ajatuksiani ja tuntemuksiani, huomaan, että rakkauteni on yhtä väkevää molempia lapsiani kohtaan. Se on vain erilaista. Etälapsen kanssa sen osoittaminen pakkautuu noihin muutamiin päiviin kuukaudessa, kun näemme. Lähilapseni kanssa osoitan sitä arkisemmin joka päivä, kun olemme yhdessä.

Rakkaita he ovat molemmat, sen voin suoraan ja koko sydämestäni sanoa.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan Facebook-sivujani?

 

Kuva:Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017