Tämä teksti kuuluu sarjaan, jossa kirjoitan minulle ehdotettuja tai minulta pyydettyjä aiheita.

 

Katsoin vastasyntynyttäni silmiin. Uusi elämän ihme. Ja rakastuin. Hän oli ja on elämäni rakkaus. Meni päiviä, viikko. En huomannutkaan, niin. Minullahan on toinenkin lapsi. Pyysin käymään. Uusi veli ihmetytti. Ihania yhteiskuvia veljistä. Minun pojistani. Uusi elämä vei ja muutettiin mieheni kanssa isompaan taloon. Minusta tuli samalla uudelleen äiti että etä-äiti. Uusi vaihe elämässäni oli alkanut.

Uusi elämä ja parisuhde vei aikani ja huomioni. Vauva oli helppo tapaus, mutta toki vei minun päivistäni suurimman osan. Oli hän niin suloinen! Sitten alkoivat ne yövalvomiset. Sitä kesti viisi kuukautta. Olin aivan loppu. Raahustin ympäri uutta kotikaupunkiani tunnistamatta mitään ympärilläni. Mutta vaihehan sekin vain oli. Tuli aika etsiä töitä. Löysin. Vauva päiväkotiin ja äiti töihin. Ketkä minun tekstejäni ovat enemmän lukeneet, tietävät, ettei tämäkään tarina kovin ruusuisesti päättynyt. Päädyin vuoroviikkoäidiksi.

Hetkinen. Mitä tästä puuttuu? Niin. Toinen lapseni. Etäpoikani. Näimme kyllä. Mutta kun emme olleet yhdessä; kyllä. Välillä en ajatellut häntä. Tosiasia, vaikka kamalaa. Kyllä minä voin sen ääneen sanoa. Minusta ei ollut kaikkeen. Oli ero, oli vuoroviikkoäitiys, oli taapero, oli uusi työ, puolentoista tunnin työmatkat. Vieras paikkakunta, josta en tuntenut juuri ketään. Onneksi minulla oli lapseni, kaikkeni. Minulle ja hänelle muodostui erityisen läheinen suhde. Hän on rakkainta maailmassa.

Minulla on erilainen suhde taaperooni ja etäpoikaani. Tämä on todella vaikea aihe varmasti niin minulle tai kenelle tahansa äidille. Rakastaako yhtä paljon kaikkia lapsiaan? Miten olla kaikille yhtä hyvä äiti? Tarvitseeko kaikkien ollakaan samalla tavalla tärkeitä? Entä jos he ovat eritavalla tärkeitä. Haittaako se?

Takaisin uuteen elämääni. Välillä olin onnellinenkin. Aloin etsimään itseäni. Löysinkin. Se tuntui hyvälle. Mutta. Saako etä-äiti olla onnellinen? Outo kysymys, mutta aiheellinen. Ainakin ulkopuolisten mielestä. Asumme erillämme lapsistamme. Miten VOIMME olla onnellisia! 

Minun uusi elämäni vei. Minä olin muutakin kuin vain etä-äiti pojalleni. Nyt olen taaperon vuoroviikkoäiti, freelancer-kirjoittaja, työntekijä, minä, juuri itsensä löytänyt aikuinen nainen. Tämän blogikirjoituksen aiheen antoi minulle eräs etä-äiti. Olen itse miettinyt aivan samoja asioita. Etä-äiti voi olla onnellinen ja vaikka ehkä masentaakin, ei masennu tilanteesta. On onnellinen, jos tietää, että lapsella on hyvä olla toisaalla, ja on onnellinen, että oma elämä on kuosissaan. Me kohtaamme aivan käsittämättömän määrän tuomitsemista tästä asiasta. Me etä-äidit. Miksi etäisät eivät kohtaa? Jälleen tuon esille sen ajatuksen, jota toitotan toitottamista päästyäni: tämä yhteiskunta ei tässä asiassa ole tasa-arvoinen. Etä-äidit ovat huonoja äitejä. Lähtökohta. Sitten jos osaa todistaa toista, voi EHKÄ saada hyvän äidin leiman. Mutta ei aina. 

Nämä eivät ole helppoja asioita tuoda esille. Mutta tärkeitä. Kiitos tämän aiheen ehdottamista blogikirjoituksekseni.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017