Perhepeti on nykyään ihan trendisana, sitä kehutaan ja ylistetään kiintymysvanhemmuussaiteilla, se on jotenkin huippunykyaikaista. Vaikka pitkin historiaahan perheet ovat yhdessä nukkuneet, ei ole ollut tilaa ja rahaa muuhun kuin yhteiseen sänkyyn. Ei se mitenkään uusi juttu ole, nyt siitä vain puhutaan enemmän.

Se on myös kiistanalainen aihe; milloin lapsen pitäisi nukkua omassa sängyssään jo, milloin lapsi on jo niin vanha, että on vähän outoa, jos vanhemmat nukkuvat samassa sängyssä lapsensa kanssa. Onko teini-ikäisen kanssa nukkuminen jo jotenkin ällöttävää?

En aloita nyt näistä aiheista enempää teoreettisesti kirjoittamaan.

Vaan kirjoitan omasta etäpojastani, teini-ikäisestä esikoisestani. Me näemme harvakseltaan. Yleensä yhteiset iltamme menevät yhdessä aikaa viettäen, välillä olemme omilla kännyköillämme, väliillä peuhaamme kuopukseni kanssa. Yhteiset hetket ovat harvassa mutta yleensä hyvin mukavia.

Pojillani on yhteinen, oma huone, minä nukun olohuoneessa. Kun etäpoikani on käymässä, usein tunnit ovat vaihtuneet jo uuden vuorokauden puolelle, ennenkuin alamme puhumaan nukkumaanmenosta. Kuopus on siihen mennessä nukkunut jo monia tunteja. 

Ja joskus, se lause, jota rakastan, kuuluu asunnossani:

"Äiti, saanko jäädä nukkumaan sinun sänkyysi?"

Ja hän saa. Aina. Aina kun hän vain haluaa.

Minun viereeni saa aina tulla.

Joskus yöllä hän hipsii viereeni:

"Äiti, saanko tulla sun viereen?" 

Aina saa tulla, rakas.

Minusta ei ole outoa nukkua teini-ikäisen lapsen kanssa samassa sängyssä. Nuo hetket ovat kultaakin arvokkaampia. Säilön niistä sitä rakkautta ja läheisyyttä sekä energiaa niitä aikoja varten, kun hän ei ole luonani. Noista energiapulloista sitten voin ottaa hörpyn aina, kun ikävä iskee pahiten etä-äiteillessäni.

Molemmat poikani ovat raivokkaita nukkujia. Siis sillä tavalla, että he pyörivät, önisevät, höpisevät ja joskus jopa kävelevät unissaan. Mutta silti, kyllä minun viereeni saa tulla. 

Aiemmin, kun asuimme vielä yhdessä esikoisemme kanssa, nukuimme paljon samassa sängyssä. Höpisimme ja nauroimme, nukahdimme käsi kädessä. Nyt kun saan jälleen silloin tälläin nukkua esikoiseni kanssa yhdessä, nuo kultaiset hetket palaavat mieleeni. Ei hän joka kerta enää tule minun viereeni nukkumaan, mutta kyllä sitä onneksi vielä tapahtuu.

Tulee aika, kun on viimeinen kerta, kun hän pyytää päästä viereen. Mutta hän tekee sen päätöksen. En minä.

Minun sänkyni on aina avoin molemmille pojilleni.

 

Lue myös: Kyllä, olemme nukkuneet perhepedissä 12 vuotta! 

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

Kommentit (3)

Eeva

Hienosti toimit. Minua harmittaa näin jälkeenpäin se, että minä niin usein vain vastentahtoisesti annoin teinityttäreni tulla viereen nukkumaan, koska hän liikkui unissaan niin paljon ja minä en saanut kunnolla tilaa nukkumiseen.

Vaikka tyttö ei vastusteluistani välittänytkään, olisi ollut parempi minunkin tehdä niin kuin sinä teet. Siinä tuntuu rakkaus.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017